Halloween on vietetty ja siirrytty marraskuuhun, joka perinteisesti on käsitetty kuoleman kuukautena. Jostain olen matkallani poiminut lauseen ”maa on martaana”, mikä liittynee muinaisintian sanaan marta, jolla tarkoitetaan kuolevaa ihmistä. Wikipedia osaa kertoa, että nimitystä marras on käytetty monista kuolemaan liittyvistä ilmiöistä ja ennusmerkeistä. Erinäisissä marraskuun kuvauksissa käsitellään lisääntyvää pimeyttä, hiipivää kylmyyttä ja luonnon ”kuolemista” eli talveen valmistautumista. Ja niin kuin kuvaukset kuolemasta, ovat kuvaukset marraskuustakin pääsääntöisesti synkkiä ja kaihoisia. Sopivasti kuoleman kuun alkuun ajoittuu pyhäinpäivä, jolloin kuolema on auttamatta läsnä ja ihmisten ajatuksissa.

Väheksymättä tai sivuuttamatta mitenkään kuoleman aiheuttamaa surua tai tuskaa, kysyn kuitenkin, onko kuolema aina negatiivinen ja paha? Tuleeko kuolemasta ja siihen liittyvistä asioista puhuessa tai kirjoittaessa keskittyä vain siihen kipuun ja murheeseen, jota se väistämättä aiheuttaa? Onko epäsopivaa todeta, että myös kuolema voi olla ”hyvä” tai liittää siihen positiivisena pidettyjä tekijöitä?

Ei varmasti yllätä ketään, kun totean että luen kuolinilmoituksia, ennen kaikkea niitä muistovärssyjä, joita ne sisältävät. Suhteellisen usein kiinnitän huomioni lauseisiin kuten ”Loppui tuska, tuli rauha, uni kaunis ikuinen.” tai hengellisempänä versiona ”Aamuna kauniin kesäisen hiljeni sydän kultainen. Vei Herra kotiin väsyneen, otti syliin sairaan ja uupuneen, hänet Taivaan rauhaan kantoi.” Muun muassa näiden lauseiden sisältämä kuolema ei näyttäydy julmana, vaan melkeinpä armollisena. Kuoleman tultua tuskat loppuvat, väsynyt kuoleva pääsee lepoon ja rauhaan.

Elämän rajallisuutta kuvataan hyvin eri tavoin, esimerkiksi ”vaikka puhdasta kultaa sydän ois, se kuitenkin uupuu ja sammuu pois.” tai Erinin laulun sanoin ”kun kuitenkin aina on elämä laina”. Kuoleman sanotaan antavan elämälle merkityksen juuri sen rajallisuuden johdosta. Näin ajateltuna kuolemahan suorastaa vaatii elämään mahdollisimman täyttä elämää, nauttimaan siitä ajasta joka kullakin ihmisellä on. Rakastamaan, ajattelemaan, itkemään ja nauramaan, elämään hetkessä eikä ”sitten kun…”, koska sitä hetkeä ei välttämättä koskaan tule. Arvostaisimmeko elämää yhtä paljon, jos tietäisimme että se olisi rajaton? Miten kävisi ajan saatossa unelmien tai toiveiden ellemme tiedostaisi jokaisen päivän olevan yhtä lähellä ikuisuutta, kuten eräissä muistokirjoituksissa todetaan?

Omassa tutkimuksessani osallistujat kuvasivat hyvän kuoleman tapahtuvan aina tulevaisuudessa, joskus myöhemmin, sitten kun elämä on valmis. Halusimme tai emme, kuolema tekee elämästä valmiin. Ihmisen elämää voidaan tarkastella kokonaisuutena vasta hänen kuoltuaan, sitä ennen se on aina keskeneräinen, epätäydellinen. Riippumatta siitä onko eletty elämä lyhyt vai pitkä, räiskyvä vai hiljainen, se täydentyy vasta kuoleman hetkellä. Tästä johtuen kuolema ei ole merkityksetön, sillä on oma tärkeä paikkansa ihmisen elinkaaressa.

Viime perjantaina katselin monien muiden ihmisten tapaan TV:stä ”Vain elämää” ohjelmaa ja jo kuullessani Toni Wirtasen kappalevalinnan siirryin ajassa vuosikymmenet taaksepäin, mummolan olohuoneeseen jossa mummo lauloi epävireisellä äänellään Evakon laulua hiljaa itselleen. Itkuhan siinä tuli, eikä edes pieni sellainen, suru repi arvet ja ikävä oli hetken ihan yhtä kova ja musertava kuin vuonna 1999. Jotta kipeäähän se kuolema tekee, ei sitä ole kieltäminen. Menetyksen kipua suurempi on kuitenkin kiitollisuus siitä, että ”jotain on ollut”, että olen kokenut jotain niin kaunista ja hyvää minkä vuoksi ”kannattaa itkeä” ja jota voin tänä kuoleman kuukautena muistella.

Anja