Tässä se nyt on. Viimeinen työpäiväni nuorempana tutkijana samoin kuin (ainakin tällä erää) Itä-Suomen yliopiston palkkalistoilla. Samalla myös kuluvan vuoden viimeinen työpäivä, sekin kun lähenee uhkaavasti loppuaan. Joka vuosi näihin aikoihin minulla on ollut tapana katsahtaa taaksepäin kuluneen vuoden tapahtumiin, eikä tämäkään vuosi ole poikkeus, joskin voi olla, että ajatus karkaa paikoitellen vähän kauemmaksikin.

Vuosi 2017 on osaltani kulunut pääsääntöisesti matkustaessa. Välillä tuntui siltä, että olen koko ajan matkalla johonkin. Aamun aikaisina tai illan myöhäisinä tunteina ratin takana, silmät enemmän tai vähemmän ristissä. Olen myös oppinut torkahtamaan lentokoneessa, mikä aiemmin oli itselleni sula mahdottomuus. Syvään uneen en koneessa pääse edelleenkään, mutta se ei liene tarkoituskaan.

Olen mielestäni myös kehittynyt tutkijana tämän vuoden aikana, mistä saan pitkälti kiittää yhdeksän kuukauden vaihtojaksoani Leuvenin katolisessa yliopistossa. Vaikka kuukaudet olivat vaativia, niin perheen kuin jaksamisenkin kannalta, sain niiden aikana lisää itsevarmuutta tutkijana samalla kuin kykyni itsenäiseen työskentelyyn kehittyi. Puhumattakaan kansainvälisen verkostoni vahvistumisesta ja laajentumisesta, joiden arvoa ei itseasiassa voi edes rahalla mitata.

Tutkijavaihdon lisäksi kilometrejä on kertynyt konferenssien sekä kutsuluentojen yhteydessä. Etenkin keväinen konferenssimatka Kyprokselle jäi mieleen niin esitysten kuin ympäristönsä johdosta. Samalla tavoin syksyinen hoitotieteen etiikan konferenssi Leuvenissa oli itselleni merkityksellinen. Tässä konferenssissa olin ensimmäistä kertaa myös ohjaajan roolissa, ohjattavani esittäessä oman työnsä tuloksia ensimmäistä kertaa kansainvälisessä konferenssissa. On todettava kokemuksen olleen erittäin positiivinen ja lisäsi kyllä omaa motivaatiota niin opettamiseen kuin ohjaamiseenkin.

Olen aiemmin usein kirjoittanut, kuinka onnellisessa asemassa olin koko väitösprosessini ajan, saadessani työskennellä ennen kaikkea ensimmäisen ohjaajani, professori A-M Pietilän kanssa. Tämä arvostus kasvoi entisestään tuon Leuvenin konferenssin kokemuksen myötä. Kuluneen vuoden aikana yhteistyömme on jatkunut, muuttuen luonteeltaan enemmän mentoroivaan suuntaan oman itsenäisyyteni kasvaessa. Silti on ollut helpottavaa tietää, että on ihminen jolta voi kysyä neuvoa ja jonka kanssa voi prosessoida eteen tulevia asioita.

Artikkelien osalta vuosi onkin sitten ollut ”hiljaisempi”. Saldoksi jäi kaksi kansainvälisissä, vertaisarvioiduissa lehdissä julkaistua artikkelia sekä yksi käsikirjoitus, joka on tällä hetkellä vertaisarvioinnissa. Se ei ihan vastaa omaa tavoitettani tälle vuodelle, mutta mieluummin jään tavoitteesta kuin lähetän arviointiin keskeneräisiä töitä. Samoin apuraharumba olisi voinut osaltani sujua paremmin, mikä olisi kieltämättä helpottanut loppuvuoden ahdistustakin huomattavasti. Vuoden aikana jätin 11 apurahahakemusta, joista kahden osalta päätös tulee ensi vuoden puolella. ”Vanhan kaavan mukaan” sain yhden myönteisen päätöksen, joka tänä vuonna oli matka-apuraha. Ehkäpä ensi vuonna tilanne on toinen, kuka tietää.

On turha kieltää, etteikö epävarmuus tulevasta olisi ollut ahdistavaa, etenkin viimeisten viikkojen aikana. Ihmisen luonne kun on se, mikä se on. Tämä näkyi osaltani monin eri tavoin, tiettynä ”takakireytenä”, ämpyilynä sekä valvottuina öinä. Viimeisen apurahapäätöksen myötä tilanne kuitenkin selkeytyi ja samalla ahdistuskin väheni. Tuleva vuosi alkaa osaltani työttömäksi ilmoittautumisella sekä aktiivisella työn etsinnällä. Ensimmäinen työhaastattelu on Kölnissä 12.1.2018 ja pari muutakin hakemusta on vetämässä, joten tilanne ei ihan niin katastrofaalinen ole, kuin ehkä voisi kuvitella. Positiivisena voi pitää myös sitä, että ainakin vuoden alusta tämän perheen äitikin on enemmän kotona.

Tutkimustoimintani ei kuitenkaan pääty vuoden vaihteessa, tämä täytyy tuoda selkeästi esiin. IDEC on käynnistynyt mukavasti ja sitä tulen toteuttamaan myös jatkossa. Vaikka en yliopiston palkkalistalla olekaan, jatkan hoitotieteen laitoksen post doc-tutkijana myös tulevina vuosina, mikä turvaa tutkimukseni toteuttamisen. Mahdolliset muutokset tulevat koskemaan ensi sijassa tutkimuksen aikataulua, etenkin siinä vaiheessa, kun työllistyn uudelleen. Ensimmäinen aineistonkeruu on edelleen käynnissä aina 7.1.2018 saakka, minkä jälkeen arvioin kerättyä aineistoa ja joko pidennän keräysaikaa tai siirryn aineiston analyysiin suunnitelman mukaisesti.

Kuten otsikossa totesin, yhden aikakauden loppu on aina seuraavan alku, vaikka aina ei tietäisikään millainen ajanjakso on edessä. Päättyvä aikakausi on ollut äärettömän mielenkiintoinen ja vaihteleva, minkä johdosta uskon edelleen, että kyllä se elämä kantaa.

Toivon teille kaikille onnellista vuotta 2018!