Viimeiset viikot ovat todentaneet sen, mitä itse jo kesästä lähtien olen ounastellut: yhteiskunnallinen keskustelu eutanasiasta ja lääkäriavusteisesta itsemurhasta on jälleen aktivoitunut. Tämä aktivoituminen on luonnollisesti yhteydessä uuteen kansalaisaloitteeseen joka avautui 2.11.2023. Tuon jälkeen eutanasia on noussut säännöllisesti muutaman päivän välein esiin median eri kanavilla. Kuten elokuussa antamassani haastattelussa nostin esiin, tämä keskustelu nousee pintaan noin 10 vuoden välein, joten ajankohta ei sinänsä ole yllättävä.

Tälle keskustelulle on tarvetta, sen osoittaa sekä edellisen kansalaisaloitteen keräämät yli 63 000 kannatusilmoitusta sekä tosiasia, että kahdessa viikossa yli 25 000 henkilöä on käynyt ilmaisemassa kannatuksensa avoinna olevalle kansalaisaloitteelle. Edellisen lisäksi keskustelun aktivoituminen osittaa myös sen, että osalle yhteiskuntaamme tämä asia on merkityksellinen vuosiluvusta tai edellisestä keskustelusta kuluneesta ajasta huolimatta.

Keskustelusta ei ole odotettavissa yhtään sen helpompaa tai yksinkertaisempaa kuin koskaan aiemminkaan. Ja tämä on mitä parhain asia, koska samalla keskustellaan ihmiskunnan perusarvoista, kuten oikeudesta elämään, ihmisarvosta, autonomiasta ja oikeudenmukaisuudesta. Näiden teemojen käsittely ei mielestäni saakaan olla helppoa. Samoin ajatus eutanasiasta herättää toisinaan hyvinkin vahvoja tunteita, mikä todennäköisesti tulee värittämään keskustelua eri foorumeilla. Toivon kuitenkin osaltani, että keskustelijat olisivat valmiita kuulemaan ja tunnustamaan erilaiset näkemykset sekä oikeuttamaan ne, koska tähän kysymykseen ei ole, eikä koskaan tule olemaan ”yhtä oikeaa” vastausta. Oli lopputulos mikä tahansa, se tulee koostumaan eri kokoisista ja laatuisista kompromisseista. Toisaalta, mikäli aitoa halua keskustelun edistämiselle ei ole tai osallistujat eivät ole valmiita kuuntelemaan omasta näkemyksestä eriäviä mielipiteitä, yhteisen ymmärryksen löytymiselle ole todellista mahdollisuutta. En tiedä, mutta otaksun että tämä on ollut eräs vaikuttava tekijä siihen, ettei STM:n asettama työryhmä lopulta päässyt yhteisymmärrykseen eutanasian osalta.

Toinen asia, mikä käytävää keskustelua haastaa, on se käsitteiden monitahoisuus, jota eri osallistujat käyttävät. Viimeisin esimerkki on lääkäriavusteisen itsemurhan nimittäminen ”lääkäriavusteiseksi kuolemaksi”. Tämä on omasta mielestäni keinotekoinen rakennelma, jossa käytännössä toteutettu itsemurha halutaan ilmaista positiivisemmassa mielessä, jotta positiivinen suhtautuminen siihen olisi helpompaa. Valitettavasti tämä kuitenkin todennäköisesti myös sekoittaa etenkin kansalaisten käsityksiä vielä entisestään, vaikka jo vuosia on kirjoitettu siitä, kuinka päinvastoin tulisi pyrkiä käsitteiden selkeyttämiseen ja yhtenäistämiseen.

Aiheen ollessa edellisen kerran ajankohtainen keskustelu käytiin lääkäreiden ohella pitkälti poliitikkojen, eri uskontokuntien edustajien sekä kansalaisryhmien välillä. Sairaanhoitajien ääni jäi kuulumattomiin, vaikka he viettävät paljon aikaa potilaiden kanssa ja usein ovat se ensimmäinen henkilö, jolle kuolemaa toivova pyyntönsä esittää. Heillä on kansainvälisten tutkimusten mukaan keskeinen asema eutanasiaprosessissa aina pyynnön esittämisestä potilaan kuoleman jälkeiseen aikaan, jolloin he tukevat kuolleen läheisiä. Edelleenkään sairaanhoitajilla ei ole oikeutta kieltäytyä esim. osallistumisesta aborttiin omaan vakaumukseen tms. perustuen. Laajemmassa kontekstissa näen tämän kysymyksen ajankohtaisuuden ja merkityksen kasvavan, riippuen nyt alkaneen keskustelun lopputuloksesta. Näin ollen itse ajattelen, että sairaanhoitajien edustajien tulisi aktiivisesti ottaa osaa eutanasiaa koskevaan keskusteluun, koska sen lopputulos mitä suurimmassa määrin koskee myös meidän ammattiryhmäämme. Tässäkin mielestäni sanonta ”If you are not at the table, then you are on the table” on erittäin osuva.

Anja