Kategoria: Ajatuksia

Työstä ja sen tekemisestä

terkamoJätä kommentti

Osallistuin tänään 35 maata kattavaan työolosuhteita käsittelevään tutkimukseen vuorostani tutkittavan roolissa, mikä oli kieltämättä mukavaa vaihtelua! Suomessa tutkimuksen toteuttaa Taloustutkimus, jonka edustaja kävi oven takana viime viikolla peräti kahdesti. Ensimmäisellä kerralla olin kokouksessa, enkä päässyt avaamaan (mitä nyt verhojen raosta ”salaa” kurkistelin). Hän oli jättänyt postilaatikkoon tutkimustiedotteen, joten kun hän toistamiseen seisoi oven takana, osasin jo odottaa mitä hänellä oli asiaa. Sovimme siis yhteisen ajan strukturoidulle haastattelulle ja täsmällisesti kello 10 hän olikin tänään jälleen oven takana.

Haastattelun aikana minulle jälleen kirkastui se, kuinka omanlaatuistaan tämä minun työni on. Koska toimin vuosityöajan puitteissa, saan ainakin periaatteessa ihan itse määritellä sen, koska työni teen ja millaisissa ajallisissa pätkissä, kunhan vuoden aikana pystyn osoittamaan tuon 1612 tehtyä työtuntia ja saavutan työlleni asetetut tavoitteet hyväksyttävällä tasolla. Mutta kun haastattelija kysyy montako kertaa kuluneen kuukauden aikana olen työskennellyt klo 22-05 välillä, ollaankin tilanteessa jossa rehellinen vastaus ilman selventäviä lisäkommentteja antaa kieltämättä hieman vääränlaisen vaikutelman. Kyllä, olen hyvin useasti työskennellyt klo 22 jälkeen, mutta tämä ei suinkaan johdu sen enempää työnantajasta kuin liiallisesta työkuormastakaan, vaan ihan omista henkilökohtaisista tavoistani. Rauhallisin aika perehtyä esimerkiksi opiskelijoiden teksteihin tai tekeillä olevaan käsikirjoitukseen nyt sattuu olemaan silloin kun nuoriso on nukkumassa ja koirakin rauhoittunut yötä vasten.  Samalla tavoin kysymykset siitä, kuinka usein työskentelen työajan ulkopuolella tai viikonloppuna ovat hyvin haasteellisia. Jos sitä ns. tavallista työaikaa ei ole vaan määrittelen itse ne ajat, jolloin työskentelen, niin silloin kaikki ajat, jolloin työskentelen ovat itselleni tavallista työaikaa.

Vähän samanlaisin miettein tarkastelin Työterveyslaitoksen tänään julkaisemaa Työn Suomi -raporttia, jonka mukaan työn tekemisen ajat ja paikat ovat moninaistuneet. Raportin mukaan 40% tekee säännöllistä päivätyötä, 30% joustavaa työaikaa (pääsääntöisesti päivisin) ja 17% vuorotyötä. Taidan itse kuulua sitten tuohon jäljelle jäävään 13% joka tekee ”jotain muuta” työaikaa. Mielenkiintoinen havainto oli myös se, että miesten työviikot ovat 0,5-2 h pidempiä kuin naisten riippumatta työaikamuodosta. Raportti kuvaa etätyön vakiintuneen tavaksi tehdä työtä, joskin lähes puolet (43%) vastaajista oli ilmoittanut etteivät voi tehdä etätyötä lainkaan. Reilun 10 vuotta pääsääntöisesti etäkontekstissa työskennelleenä on tunnustettava, että ns. pakollinen läsnäolo toimistolla 5pv/viikko tuntuisi itselleni erittäin vieraalta. En myöskään usko että se lisäisi omaa tuottavuuttani, ennemminkin päinvastoin kun pohdin näitä omia työtottumuksiani ja itselleni luontaisia työskentelyaikoja.

Sitä vastoin tunnistan raportissa esiin nostetut kuormituksen lähteet erinomaisen hyvin. Yli puolet (60%) ylemmissä toimihenkilöasemissa työskentelevistä naisista raportoivat usean asian samanaikaisen tekemisen aiheuttamasta kuormituksesta. Samoin 60% tästä ryhmästä koki työssä käsitellyn tietomäärän liian kuormittavana. Myönnän että etenkin multitaskaukseen ja sen yleisyyteen voin osin vaikuttaa ihan itse, mutta tuon tietomäärän osalta balanssin löytäminen on jo paljon haasteellisempaa. Digitaalisten välineiden on todettu raportissakin nopeuttavan työtä, mutta samanaikaisesti tietoa ja myös tehtäviä tulee ns. ”tuutin täydeltä” eri kanavia pitkin. Usein myös mietin sitä, missä määrin samanaikaiset työtehtävät ja toinen toistaan seuraavat deadlinet ovat seurausta omasta kykenemättömyydestä sanoa ”Ei” oikeassa kohtaa. Toisaalta olen oppinut jo rajaamaan toimintaani esimerkiksi somessa, jos on paljon tekemistä niin silloin some on se ensimmäinen asia, joka automaattisesti menee tauolle, niin mielellään kuin sitä olisikin läsnä ja päivittäisi blogiaan säännöllisesti.  

Positiivisena raportissa nousi esiin mielestäni myös se, että huomattava osa vastanneista koki työn antavan heille energiaa ja iloa, jotka puolestaan heijastuivat myös vapaa-aikaan ja ihmissuhteisiin. Useampi kuin joka kahdeksas koki myös työnsä merkityksellisenä, mikä on myös itselleni hyvin keskeinen arvo. Omaa työuraa on edessä vielä 18 vuotta (todennäköisesti), mikä on todella pitkä aika, jos työ näyttäytyy merkityksettömänä ja kuormittavana puurtamisena päivästä toiseen.

Anja

Lähde: Työterveyslaitos. 2024. Väänänen A., Toivanen M., Selander K., Joensuu M., & Airaksinen J (toim.). Työn Suomi Työolot, työkyky ja työhyvinvointi Terve Suomi -tutkimuksessa.

50 001 kannatusilmoitusta

terkamoJätä kommentti

Tämän viikon maanantaina tarkastelin jälleen eutanasian laillistamiseen tähtäävän kansalaisaloitteen tilannetta ja huomasin että aloite oli kerännyt 50 001 kannatusilmoitusta (tätä kirjoittaessa kannatusilmoituksia on jo yli 52 000). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kansalaisaloite siirtyy kevään aikana eduskunnan käsiteltäväksi ja yhteiskunnallista keskustelua eutanasiasta ja sen mahdollisesta mahdollistamisesta ei voida enää siirtää tai välttää. Omalla kohdallani tämä konkretisoitui heti tiistai-iltapäivänä, jolloin toteutui podcast-haastattelu aiheesta YLE NEWSin kanssa.

Silläkin uhalla, että toistan itseäni, korostan jokaisen oman näkökulman pohtimisen ja keskusteluun osallistumisen merkitystä myös eutanasiaan liittyen. Sekä edellinen, että tämä nykyinen kansalaisaloite osoittavat vähintään sen, että yhteiskunnassamme on kymmeniä tuhansia ihmisiä, joille tämä teema on riittävän tärkeä oman kannatusilmoituksensa jättämiseen. Tiedän, että on helppoa todeta ihmisten kannattavan mitä erinäisempiä asioita, mutta koska kansalaisaloitteita kannatetaan vahvalla tunnistautumisella ja omalla nimellä, on niillä kuitenkin tietty painoarvo, kuten kuuluukin.

Edellisen eutanasiaan liittyvän kansalaisaloitteen osalta eduskunnan käsittelyssä ei mielestäni tullut selkeää lopputulosta suuntaan eikä toiseen. Aloite ei itsessään edennyt, mutta STM perusti Elämän loppuvaiheen hoito -työryhmän, jonka tehtävänä oli selvittää elämän loppuvaiheen hyvää hoitoa, itsemääräämisoikeutta sekä saattohoitoa ja eutanasiaa koskevia sääntelytarpeita. Asiantuntijatyöryhmä aloitti työnsä toukokuussa 2018 ja elokuussa 2021 raportoitiin, ettei työryhmä esitä yksimielistä näkemystä sen enempää eutanasian kuin lääkäriavusteisen itsemurhankaan laillistamisesta (STM 2021). Jo tuolloin osasin ounaksua, että ei mene kauaa ennen kuin seuraava aiheeseen liittyvä kansalaisaloite käynnistetään. Myös tämä osoittaa sen, että osalle yhteiskunnan jäsenistä aihe on merkityksellinen ja he toivovat saavansa vastauksen kysymykseensä. Näin ollen toivonkin eduskunnan käsittelynsä lopuksi pystyvän perustellusti ottamaan selkeän kannan joko puolesta tai vastaan.

Kuten Elämän loppuvaiheen työryhmäkin nosti esiin, eutanasian laajempien yhteiskunnallisten seurausten huolellinen kartoittaminen on ensiarvoisen tärkeää, koska se varmasti herättää suurta huolta ja suoranaista pelkoakin yhteiskunnassa, mm. vanhusväestön keskuudessa (kts. esim. HS 21.2.2024). Sosiaali- ja terveydenhuollon haasteet sekä rahoitukseen ja resursseihin liittyvät suoranaiset ongelmat eivät myöskään mielestäni luo otollista pohjaa nyt tulevalle eutanasiakeskustelulle, koska aivan liian helposti syntyy mielikuva eutanasiasta säästökeinona, mikä itsessään on minusta jo karmaiseva.

Eutanasian tärkein ehto on, ja sen tulee AINA olla, kuolemaa toivovan henkilön oma, vapaaehtoisuuteen perustuva toive. Näin ollen kaikki se, mikä luo epäilyksen varjon tuon toiveen oma- tai vapaaehtoisuuden ylle, vie keskustelua ja toimintaa kauemmaksi siitä, mitä eutanasialla itsessään tarkoitetaan ja kohti kaltevaa pintaa, joka ymmärrettävästi on eräs eutanasian vastustamisen keskeisimpiä perusteita.

Olosuhteiden otollisuudesta tai sen puutteesta huolimatta eutanasiasta käytävä keskustelu on tärkeää ja se tulisikin tehdä kattavasti, moniäänisesti ja perusteellisesti. Sen ohella, että aihe on tärkeä osalle yhteiskuntaa, näen siinä myös suuremman merkityksen. Tämä keskustelu avaa laajemmin yhteiskuntamme tämänhetkistä arvomaailmaa, etenkin sairauden ja haavoittuvien ryhmien osalta. Ja tämä on teema, josta meidän mielestäni nyt vallitsevassa tilanteessa vasta tuleekin keskustella.

Anja

Uuden edessä

terkamoJätä kommentti

Tällä hetkellä istun junassa matkalla kohti Helsinkiä ja uutta tehtävääni yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Mielessä pyörii monenlaisia ajatuksia, joista päällimmäisenä on ilo ja innostus uusista kuvioista.

Tehtäväni sijoittuu viime vuonna alkaneeseen Terveydenhuollon kehittämisen maisteriohjelmaan, jossa opetan ja jonka kehittämiseen saan osallistua osana monialaista tiimiä. Tämä edellyttää myös sitä, että varmasti joudun omaksumaan paljon uutta ja astumaan reippaasti pois omalta mukavuusalueeltani. Samaan aikaan näen sen kuitenkin jälleen mahdollisuutena tarkastella omia näkökulmia ja ajattelutapaa, minkä uskon kehittävän itseäni niin ammatillisesti kuin myös ihmisenäkin.

Vaikka muutos on toivottu ja tervetullut, ei se kuitenkaan ole täysin ”kivuton”. Alkuviikosta kävin Kuopiossa hoitotieteen laitoksella ja kotiin ajellessani muistelin ihan ensimmäistä matkaani Itä-Suomen yliopiston Hoitotieteen laitokselle kesällä 2011. Minut oli valittu tuolloin tutkinto-opiskelijaksi ja silloin kaikkien uusien opiskelijoiden tuli käydä tapaamassa amanuenssi P. Mikkasta ja keskustella hänen kanssaan opintoihin liittyvistä suunnitelmistaan. Edelleen hymyilyttää tuota keskustelua muistellessani, luulen ettei se mennyt kummankaan osallistujan ennakko-odotusten mukaisesti.

Tuosta päivästä lähtien UEF ja Hoitotieteen laitos ovat kuitenkin olleet keskeinen osa omaa elämääni, ensin opiskelijana, sitten nuorempana tutkijana, projektipäällikkönä ja lopuksi yliopistonlehtorina. Näihin vuosiin on mahtunut niin iloja kuin surujakin, onnistumisia mutta myös tilanteita, joissa kaikki ei ole mennyt ”ihan niin kuin suunniteltiin”. Minulla on ollut ilo saada työskennellä erittäin älykkäiden ja ammattitaitoisten työkavereiden kanssa, jotka ovat tukeneet minua kukin omalla tavallaan ja antaneet minulle tilaa oman ammatillisen roolini muuttuessa ja kehittyessä. Heille kuuluukin suuri kiitos yhteisestä ajastamme sekä saamistani eväistä tulevalle matkalleni. Onnekseni yhteistyö jatkuu myös tulevaisuudessa erilaisten ohjausten merkeissä, joskin aiempaa pienimuotoisempana.

Nyt edessä on uusi työyhteisö uusine jäsenineen, joihin tutustumista odotan suurella mielenkiinnolla, etenkin kun en aiemmin ole työskennellyt yhtä monitieteisessä yhteisössä, jossa itse hoitotieteen edustajana saatan olla vähemmistössä, mitä en tällä hetkellä vielä tiedä. Koen että minut on jo nyt otettu hyvin vastaan Helsingissä, vaikka työsuhteeni alkaakin virallisesti vasta tänään. Olen päässyt jo tutustumaan osaan uusista kollegoistani ja saanut tietoa kevään opetuksistani samoin kuin itselleni uusista systemeistä. Kaikki tämä on välittänyt itselleni tunteen siitä, että olen ns. ”tervetullut porukkaan”. Vaikka moni asia on uutta ja opeteltavaa riittää vielä paljon, luotan siihen, että saan tarvittaessa apua, mikä vain vahvistaa sitä uuteen alkuun liittyvää positiivista jännitystä, joka siihen kuuluukin. Sillä ollaanpa rehellisiä, huolimatta kaikesta siitä kokemuksesta, jota on ehtinyt matkan varrella karttua, uudet alut ovat aina jännittäviä ja täynnä mahdollisuuksia!

Entisen ohjaajani sanoin: ”Tästä on hyvä jatkaa!”

Anja

Juhlavuoteni päättyessä

terkamoJätä kommentti

Tänä vuonna pääsin ”vahvojen vitosten kerhoon”, jota kieltämättä olin odotellut jo kotvan aikaa. Olin jo aiemmin päättänyt että 2023 olisi minun juhlavuoteni, josta ottaisin kaiken mahdollisen irti. Seuraavaa juhlavuotta kun saisin taas odotella 25 vuotta, eikä varmuutta sen näkemisestä ole kellään, kuten nyt joulun alla karvaasti sain kokea. Tiedä häntä, onko ollut sattuman kauppaa vai seurausta siitä, että olen tänä vuonna entistäkin tietoisemmin pyrkinyt elämään tätä elämääni, mutta kulunut vuosi on kokonaisuudessaan tarkasteltuna ollut mielestäni erinomainen.

Viisaammaksi en ole tullut ja ”kauneuden katoavaisuus” on muuttumassa teoriasta todellisuudeksi. Sitä vastoin olen havainnut tulevani kokemuksen karttuessa hieman pehmeämmäksi, monellakin eri tapaa. Nyt päättyvään vuoteen on mahtunut lukemattomia kohtaamisia ja tärkeitä keskusteluja niin tuttujen kuin tuntemattomienkin kanssa. Jopa siinä määrin että minun on väitetty sopeutuneen tänne kaakon kulmalle jo ”liiankin hyvin” kun luontevasti jutustelen itselleni vieraiden ihmisten kanssa turuilla ja toreilla, toisinaan jopa omasta aloitteestani.

Vanhimman ja parhaimman ystävän kanssa vietetty pitkä kesäinen viikonloppu konkretisoi kuinka pitkän matkan olemme kulkeneet yhdessä ja paikoin myös erillään, joskaan emme koskaan kaukana toisistamme. Hiljaiset havainnot siitä, että omista pojista on kovaa vauhtia tulossa nuoria miehiä, jotka osaavat ja tietävät mitä ihmeellisempiä asioita. Kohokohta on ollut myös huomata, että vaikka on ollut myrskyisiäkin aikoja, niin aaltojen laantuessa perhe on se, missä pidetään yhtä. Hoitotieteen dosentuurin saavuttaminen oli ammatillisesti tarkasteltuna vuoden kiistaton kohokohta, suoranainen kirsikka juhlavuosikakkuni päällä.  Jokainen, joka tämän polun on kulkenut, tietää kuinka paljon työtä, sitoutuneisuutta ja myös aikaa siihen on investoitu ennen kuin se maaliviiva on ollut edes näköpiirissä. Tämän takia on mielestäni oikeutettua ja myös ansaittua olla avoimen iloinen, kun prosessi on saatettu päätökseen.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan sanovat ja niin tulee juhlavuotenikin päätökseensä. En aio tehdä ensimmäistäkään uuden vuoden lupausta, koska tiedän että nämä lupaukset on tehty rikottaviksi, ainakin minulle on aina käynyt niin. Mutu-tuntumani kertoo minulle kuitenkin, että jos tämä vuosi on ollut ”yhtä juhlaa”, niin tulevan vuoden teemana lienee muutos. Kaikesta karttuneesta kokemuksesta ja kertyneestä iästä huolimatta lienen edelleen levoton sielu, jolla on omat haasteensa, mikäli asiat rullaavat eteenpäin tasaisesti liian pitkään. Olen myös havainnut, että päätökset, joita aiemmin olen tehnyt, eivät enää tunnukaan ihan niin hyviltä ideoilta kuin aiemmin. Ja koska näin on, niin niille pitää tehdä jotain. Pelkäänpä myös, että tulevalla vuodella saattaa olla tarjota luopumisen kokemus tai ainakin opetus siitä, että aika on loppujen lopuksi hyvin rajallinen käsite. Toisinaan jo se, että pystyy hyödyntämään ajan parhaalla mahdollisella tavalla, edellyttää muutosta. Mutta kuten tuleva vuosi, ovat tulevat muutoksetkin vielä vailla konkreettista muotoaan, joten katsellaan niitä tarkemmin ensi vuoden puolella.

Toivon teille kaikille parasta mahdollista vuotta 2024!

Anja

Monitahoinen ja merkityksellinen selviytyminen

terkamoJätä kommentti

Seurasin eilen etänä Anu Viitalan väitöstä, jossa vastaväittäjänä toimi dosentti Satu Elo. Kyseinen väitöstutkimus kohdistui parantumatonta syöpää sairastavan potilaan selviytymiseen, mikä aiheena on tärkeä, etenkin kun tutkimus lähestyi selviytymistä juuri potilaan näkökulmasta. Useinhan selviytymistä tarkastellaan itse potilaan ulkopuolelta, pääosin läheisten tai terveydenhuollon ammattilaisten näkökulmista. Väitöstilaisuus itsessään eteni mukavasti totutun kaavan mukaan, sisältäen erittäin mielenkiintoista ja antoisaa keskustelua, jossa itselleni resonoi etenkin selviytymisen käsitteeseen liittyvä vuoropuhelu.

Kuolemantutkimuksen alueella selviytyminen on keskeinen tutkimusteema, jota itse olen myös eri artikkeleissa käsitellyt. Läheisten selviytymistä ja sitä edistäviä tai estäviä tekijöitä on tutkittu eri kuolintapojen yhteydessä paljonkin, mutta kuten eilisessä vuoropuhelussakin nousi esiin, olisi myös tärkeää selvittää, mitä se selviytyminen itseasiassa eri ihmisille merkitsee, eli käytännössä mitä se itse selviytyjälle eri tilanteissa tarkoittaa? Etenkin kun surevalle selviytyminen jo sanana herättää negatiivisia tunteita ja kysymyksen voiko omasta tilanteesta edes mitenkään selviytyä.

Itse väitöskirjassaan Anu Viitala (2023) on määritellyt selviytymisen kyvyksi selviytyä elämässä parantumattoman syövän kanssa ja siitä huolimatta, eli kyvyksi selviytyä sairauden aiheuttamista muutoksista terveydentilassa ja arkeen, sosiaaliseen kanssakäymiseen ja mahdollisesti työhön liittyvistä ongelmista. Tässä määritelmässä on paljon yhteneväisyyttä kuolemantutkimuksen piirissä esiintyvien selviytymisen kuvausten kanssa. Samoin sopeutumisen liittäminen osaksi selviytymistä on näkökulma, jonka tunnistan myös kuolemantutkimuksen piiristä ja josta itsekin olen monesti puhunut. Selviytymistä on myös se, että pystyy tarkastelemaan läheisen kuolemaa osana omaa yksilöllistä elämänkulkua. Se ei välttämättä ole sama asia kuin paluu työhön tai sosiaalisiin suhteisiin yhtä ”ehyenä” ja ”vahvana” kuin ennen menetyskokemusta eikä kaikissa tapauksissa lähelläkään läheisen kuoleman hyväksyntää.

Selviytyminen itsessään on voimakas sana, joka usein liitetään juuri vakavaan sairastumiseen ja kuolemaan. Itse koen että selviytymiskokemuksia tapahtuu pitkin ihmisen elämänkaarta, kun kohtaamme tilanteita, jotka tuottavat vahvoja pettymyksen tai surun tunteita. En usko, että meistä kukaan välttyy vastoinkäymisiltä elämänsä aikana ja näissä tilanteissa läheisten ihmisten olemassaolo, samoin kuin aiemmat kokemukset ovat selviytymisen kannalta merkityksellisiä.  Edellisten ohella Viitala (2023) nostaa väitöskirjassaan elämänlaadun yhdeksi selviytymisen kokemuksen tärkeimmäksi tekijäksi.

Tässä kohden ”preventikko” sisälläni nostaa päätään muistuttaen koherenssin tunteen kolmesta elementistä; tunteesta elämän hallittavuudesta, ymmärtämisestä ja erityisesti sen merkityksellisyydestä. Eli käytännössä ihminen, joka kokee elämänsä merkitykselliseksi ajatellen, että hän pystyy hallitsemaan sitä (ainakin pääosin) ja ymmärtää elämäänsä vaikuttavia tekijöitä, usein myös kokee elämänlaatunsa hyväksi. On helppo ajatella, että tällaiset ihmiset myös selviytyvät paremmin tulevista vastoinkäymisistä. Se ei tarkoita, etteivätkö myös hyvän koherenssin tunteen omaavat henkilöt kansankielellä ilmaistuna ”romahtaisi” tai etteivätkö he voisi kokea epätoivoa tai olla haavoittuvia. Mutta usein nämä ihmiset löytävät tai antavat merkityksen kokemuksilleen, mikä myös Viitalan (2023) väitöskirjan mukaan tukee selviytymistä. Samoin oman kokemukseni mukaan koherenssin tunne antaa myös varmuutta siihen, että ”elämä kantaa” eli että vastoinkäymisistä on mahdollisuus selviytyä.

Ajattelen kuitenkin, että selviytyminen tai edes muuttuneeseen tilanteeseen sopeutuminen vie aikaa, joka jokaiselle tulisi sallia, juuri niin paljon kuin hän tarvitsee. Ja on hyvä myös muistaa, etteivät kaikki meistä koskaan ”selviä” mikäli kohdattu muutos tai menetys on riittävän suuri. Ja näissä tilanteissa heille tulisi pystyä tarjoamaan se tuki ja ”kannattelu” jota he tarvitsevat, koska ilman näitä heiltä evätään myös se selviytymisen mahdollisuus, eli toivo, jota meistä jokainen vaikeassa tilanteessa tarvitsee.

Anja

Lähde:

Viitala A. 2023. Parantumatonta syöpää sairastavan potilaan selviytyminen: Elämää sairauden kanssa ja siitä huolimatta. Tampereen yliopiston väitöskirjat 894. Luettavissa: https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-3135-1

Eutanasiakeskustelun uusi nousu

terkamoJätä kommentti

Viimeiset viikot ovat todentaneet sen, mitä itse jo kesästä lähtien olen ounastellut: yhteiskunnallinen keskustelu eutanasiasta ja lääkäriavusteisesta itsemurhasta on jälleen aktivoitunut. Tämä aktivoituminen on luonnollisesti yhteydessä uuteen kansalaisaloitteeseen joka avautui 2.11.2023. Tuon jälkeen eutanasia on noussut säännöllisesti muutaman päivän välein esiin median eri kanavilla. Kuten elokuussa antamassani haastattelussa nostin esiin, tämä keskustelu nousee pintaan noin 10 vuoden välein, joten ajankohta ei sinänsä ole yllättävä.

Tälle keskustelulle on tarvetta, sen osoittaa sekä edellisen kansalaisaloitteen keräämät yli 63 000 kannatusilmoitusta sekä tosiasia, että kahdessa viikossa yli 25 000 henkilöä on käynyt ilmaisemassa kannatuksensa avoinna olevalle kansalaisaloitteelle. Edellisen lisäksi keskustelun aktivoituminen osittaa myös sen, että osalle yhteiskuntaamme tämä asia on merkityksellinen vuosiluvusta tai edellisestä keskustelusta kuluneesta ajasta huolimatta.

Keskustelusta ei ole odotettavissa yhtään sen helpompaa tai yksinkertaisempaa kuin koskaan aiemminkaan. Ja tämä on mitä parhain asia, koska samalla keskustellaan ihmiskunnan perusarvoista, kuten oikeudesta elämään, ihmisarvosta, autonomiasta ja oikeudenmukaisuudesta. Näiden teemojen käsittely ei mielestäni saakaan olla helppoa. Samoin ajatus eutanasiasta herättää toisinaan hyvinkin vahvoja tunteita, mikä todennäköisesti tulee värittämään keskustelua eri foorumeilla. Toivon kuitenkin osaltani, että keskustelijat olisivat valmiita kuulemaan ja tunnustamaan erilaiset näkemykset sekä oikeuttamaan ne, koska tähän kysymykseen ei ole, eikä koskaan tule olemaan ”yhtä oikeaa” vastausta. Oli lopputulos mikä tahansa, se tulee koostumaan eri kokoisista ja laatuisista kompromisseista. Toisaalta, mikäli aitoa halua keskustelun edistämiselle ei ole tai osallistujat eivät ole valmiita kuuntelemaan omasta näkemyksestä eriäviä mielipiteitä, yhteisen ymmärryksen löytymiselle ole todellista mahdollisuutta. En tiedä, mutta otaksun että tämä on ollut eräs vaikuttava tekijä siihen, ettei STM:n asettama työryhmä lopulta päässyt yhteisymmärrykseen eutanasian osalta.

Toinen asia, mikä käytävää keskustelua haastaa, on se käsitteiden monitahoisuus, jota eri osallistujat käyttävät. Viimeisin esimerkki on lääkäriavusteisen itsemurhan nimittäminen ”lääkäriavusteiseksi kuolemaksi”. Tämä on omasta mielestäni keinotekoinen rakennelma, jossa käytännössä toteutettu itsemurha halutaan ilmaista positiivisemmassa mielessä, jotta positiivinen suhtautuminen siihen olisi helpompaa. Valitettavasti tämä kuitenkin todennäköisesti myös sekoittaa etenkin kansalaisten käsityksiä vielä entisestään, vaikka jo vuosia on kirjoitettu siitä, kuinka päinvastoin tulisi pyrkiä käsitteiden selkeyttämiseen ja yhtenäistämiseen.

Aiheen ollessa edellisen kerran ajankohtainen keskustelu käytiin lääkäreiden ohella pitkälti poliitikkojen, eri uskontokuntien edustajien sekä kansalaisryhmien välillä. Sairaanhoitajien ääni jäi kuulumattomiin, vaikka he viettävät paljon aikaa potilaiden kanssa ja usein ovat se ensimmäinen henkilö, jolle kuolemaa toivova pyyntönsä esittää. Heillä on kansainvälisten tutkimusten mukaan keskeinen asema eutanasiaprosessissa aina pyynnön esittämisestä potilaan kuoleman jälkeiseen aikaan, jolloin he tukevat kuolleen läheisiä. Edelleenkään sairaanhoitajilla ei ole oikeutta kieltäytyä esim. osallistumisesta aborttiin omaan vakaumukseen tms. perustuen. Laajemmassa kontekstissa näen tämän kysymyksen ajankohtaisuuden ja merkityksen kasvavan, riippuen nyt alkaneen keskustelun lopputuloksesta. Näin ollen itse ajattelen, että sairaanhoitajien edustajien tulisi aktiivisesti ottaa osaa eutanasiaa koskevaan keskusteluun, koska sen lopputulos mitä suurimmassa määrin koskee myös meidän ammattiryhmäämme. Tässäkin mielestäni sanonta ”If you are not at the table, then you are on the table” on erittäin osuva.

Anja

Pyhäinpäivän mietteitä

terkamoJätä kommentti

Marraskuu, ”kuoleman kuukausi” on täällä taas, yhtä koleana ja harmaana kuin aina ennenkin. Maan sanotan olevan martaana, mikä Kotimaisten kielten keskuksen mukaan johtaa vanhasta indoeurooppalaisesta lainasanasta ”marras” tarkoittaen kuollutta tai kuolemaisillaan olevaa (Kielikeskus, n.d.). Koiran kanssa metsäpoluilla marhatessani huomaan syksyn väriloiston himmentyneen, aivan kuin luonto olisi hiljentynyt talven lepoon. Mutta kuollut se ei onneksi ole, kunhan kerää voimiaan ensi kevättä varten.

Hiljentyminen on sana, joka usein yhdistetään myös pyhäinpäivään, tai entiseen pyhäinmiestenpäivään, jona sen itse olen oppinut tuntemaan. Kirkollisena juhlana alkunsa saanut pyhäinpäivä on ajan saatossa vakiintunut kuolleiden ihmisten muistopäiväksi, jolloin usein vieraillaan läheisten haudoilla tai hiljennytään muistamaan heitä muilla tavoin. Tapoja on monia kuten on ihmisiäkin, samoin olen ollut havaitsevani eroja eri sukupolvien välillä.

Mummolleni päivä oli erityisen tärkeä ja haudalla käytiin, halusimme me muut tai emme. Pappa yritti joskus ehdotella, että josko nuorison jättäisi kotiin. Mummon kiukkuisen katseen hiljentämänä hän kuunteli jo tutuksi tulleen tokaisun siitä etteivät ”nuoret opi menneestä, jos ei sitä heille opeteta” kehottaen meitä samalla jo pistämään kenkiä jalkaan. Päivän mittaan, yleensä iltaisin kuulimme tarinoita kuolleista (tai muuten vaan kadonneista) ystävistä ja sukulaisista, mummon muistoja Karjalasta ja nuoruuden päiviltä.

Olen myös huomannut, että nuoruuteni kauniistikin ilmaistu rajallinen arvostus mummoni tarinoita kohtaan on iän myötä kasvanut. En tiedä johtuuko se karttuneesta iästä, elämänkokemuksesta, faktasta, että nykyään on itsellä huomattavasti suurempi määrä läheisiä vainajia ketä muistella, vai kaikkien näiden yhdistelmästä. Oli syy mikä tahansa, ymmärrän nykyään mummoani jo paljon paremmin juurikin tuon menneisyyden hiljaisen tiedon välittämisen merkityksen osalta.

Olisi suuri sääli kaikkien osapuolten kannalta, mikäli esimerkiksi kuopukseni ei tietäisi kuinka hänen nyt jo kuollut isänisänsä liikuttui ristiäisissä kyyneliin huomatessaan pojan saaneen toisen nimensä hänen perheensä perinteiden mukaisesti. Tai jos lapseni eivät tietäsi, mistä jotkin omat ”omituisuuteni” ja arvostamani traditiot juontuvat. Samoin koen heidän menettävän jotain hyvin oleellista tästä elämästä, jos he eivät sisäistä sitä tosiasiaa, että me kaikki olemme juuri sellaisia kuin olemme menneisyytemme ja siihen kuuluneiden ihmisten johdosta. Eikä se menneisyys rajoitu ainoastaan edelliseen sukupolveen, vaan siihen vaikuttavat tapahtumat ja myös ihmiset, jotka ovat kuolleet jo kauan ennen meidän syntymäämme.

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että vainajien muistelu on kuitenkin tärkeintä itselleni. Jo kuolleiden henkilöiden muisteluun hiljentyminen on paikoin kuin elokuvan katsominen omasta menneestä elämästään, niistä iloista ja suruista, joita se on tähän saakka sisältänyt. Sallia surujen tulla lähelle ja tarkastella, millaisena ne tällä hetkellä näyttävät ja mitä ne ovat itselleni opettaneet. Huomata jälleen kerran se, että kun mietimme kuolemaa, mietimme itseasiassa elämää, niitä asioita, jotka ovat itsellemme tärkeitä, joista haluamme pitää kiinni ja välittää eteenpäin seuraaville sukupolville.  Näiden asioiden ääreen mielestäni kannattaakin aika ajoin hiljentyä, koska ne antavat voimaa elää oman näköistä elämää.

Anja

Lähde:
Kotimaisten kielten keskus. n.d. Marraskuu. Luettavissa: https://www.kotus.fi/nyt/kysymyksia_ja_vastauksia/sanojen_alkuperasta/sanojen_alkuperasta_l-n/marraskuu

Pitääkö olla huolissaan?

terkamoJätä kommentti

Olin eilen esikoiseni kanssa ”sukulaiskierroksella”, mikä tarkoittaa reilu 600 km ajomatkaa sekä useita kohtaamisia sekä lukuisia kuppeja kahvia. Autossa istuessamme kiinnitin huomiota uutisissa mainittuun Kunnallisalan kehittämissäätiön toteuttamaan kyselyyn kansalaisten näkemyksiin suomalaisesta keskustelukulttuurista sekä mediasta. Kysely on toteutettu 1013:lle, 18–79-vuotiaalle kansalaiselle 16.-20.9.2023, eli tulokset ovat erittäin ajankohtaiset.

Tulosten mukaan poliittisyhteiskunnallinen viestintäilmapiirimme on surkea, johtuen siitä, että siinä kärjistetään liikaa ja ymmärretään tahallisesti väärin toisten sanomaa. Samoin suuri enemmistö vastaajista kritisoi klikkiotsikoita ja koki median kärjistävän sekä tarpeettomasti liioittelevan käsittelemiään asioita. Kuulun itse tähän enemmistöön, joka toisinaan kokee paitsi turhautumista myös ns. ”yleistä väsymistä” toinen toistaan sensaatiomaisimpiin otsikoihin, ilman että itse artikkelin sisältö mielestäni oikeuttaisi otsikointia. Median klikkiotsikot ja poliittinen keskustelu ovat aiheina tärkeitä, mutta ne eivät ole syy tämän kirjoituksen otsikkoon.

Lukiessani kyselyn tuloksia pysähdyin toden teolla lukiessani, että enemmistö (76 %) vastanneista koki myös tavallisten kansalaisten tahallisesti ymmärtävän väärin toistensa sanomisia ja että tämä kokemus on yleistynyt viimeisen viiden vuoden aikana. Yli puolet (57 %) myös kuvasivat arastelevansa osallisuutta keskusteluun ajankohtaisista poliittisista asioista, johtuen toisten ihmisten liian kiivaista reaktioista. Ja tästä meidän mielestäni pitäisi todellakin olla huolissamme, koska tämähän käytännössä tarkoittaa paitsi yhteiskunnallisen ja yhteiskunnassamme käytävän kuihtumista, myös sen polarisoitumista entisestään.

Pessimistisimmässä mielikuvassani tulevaisuuden keskustelu rajoittuu eri ääripäitä edustavien väliseksi ”huuteluksi” joka ei edistä itse asiaa lainkaan. Tästä minulla on omakohtaista kokemusta eutanasiakeskustelun yhteydessä, joka pahimmillaan on ollut juuri tuollaista oman näkemyksen puolustamista vailla aitoa halua edes kuunnella, saati sitten ymmärtää toisella tapaa ajattelevia. Ja kuten tiedämme, tämä(kään) keskustelu ei ole edennyt senttiäkään mihinkään suuntaan. Mutta onko tämä se tulevaisuuden trendi kaikessa yhteiskunnallisessa keskustelussa? Jos on, niin edessämme on mielestäni suuria haasteita yhteisten asioiden edistämisessä ja hoitamisessa.

Työskentelen itse tiedekorkeakoulussa, jossa oletusarvona omalle toiminnalleni on osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tämä osallisuus ottaa erilaisia muotoja, kuten kommenttipuheenvuorojen kirjoittaminen ammattilehtiin tai vaikkapa Hesarin mielipidepalstalle. Yksi muoto on myös sosiaalisen median hyödyntäminen ja osallistuminen siellä käytävään keskusteluun. Muistatte varmaan keskusteluja siitä, miksi tutkijat eivät ole aktiivisempia sosiaalisen median eri kanavilla. Tämän kyselyn tulokset tuottavat osaltaan vastauksia myös tähän kysymykseen. Esimerkiksi itse olen jättäytynyt X:stä lähes kokonaan pois, koska totesin että vaikka sitä kautta tavoittaa suuren ryhmän ihmisiä, aitoa keskustelua harvoin syntyy koska usein syöte täyttyy jostain ihan muusta kuin aiheeseen liittyvästä keskustelusta.

Tiedän, että koska nostan esiin haasteen, tulisi minulla olla tarjota myös jokin noheva ratkaisuehdotus. Ja myös tätä olen pohtinut niin työssäni kuin sen ulkopuolellakin jo hyvän aikaa. Valitettavasti ”eureka-ilmiö” loistaa kohdallani poissaolollaan, joten minulla (kuten ei monella muullakaan) ole tarjota uutta ja tehokasta tapaa tilanteen nopeaan ratkaisuun. Olen kuitenkin sitä mieltä, että keskustelukulttuuria ja argumentaatiota on mahdollista ja tulisikin harjoitella säännöllisesti ja erilaisissa asiayhteyksissä. Tätä omat opiskelijani (samoin kuin minäkin) harjoittelevat niin kirjallisesti kuin suullisestikin eri opintojaksoilla. Myös tässä asiayhteydessä koen, että asian ääreen pysähtyminen ja sen toisen osapuolen aito kohtaaminen, oli se sitten virtuaalisessa tai fyysisessä ympäristössä, ovat keskeisiä tekijöitä rakentavan ja hedelmällisen keskustelun syntymiselle. Yhteiskuntaamme pidetään yhä kiivastahtisempana ja ihmisten keskittymiskyvyn kuvataan heikentyneen, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa yhteiskunnallisen keskustelun heikentymistä, vai tarvitseeko?

Anja

Lähde: KAKS. 2023. Enemmistön mielestä Suomessa ymmärretään tahallaan väärin toisten sanomisia ja kiivaillaan – media kärjistää asioita klikkiotsikoilla. Luettavissa: https://kaks.fi/wp-content/uploads/2023/10/tutkimusosio-enemmiston-mielesta-suomessa-ymmarretaan-tahallaan-vaarin-toisten-sanomisia-ja-kiivaillaan-media-karjistaa-asioita-klikkiotsikoilla.pdf

Hoitotyön johtamisosaamisella on väliä!

terkamoJätä kommentti

Tällä viikolla Liisa Karhe aloitti mielestäni erittäin aiheellisen ja ajankohtaisen keskustelun HS:n mielipidekirjoituksellaan ”Kuka vastaa hoitotyön johtamisen alasajosta?”, johon suurella sydämellä töitä tekevä sairaanhoitaja reagoi kirjoittamalla oman, tänään julkaistun näkökulmansa. Molemmat kirjoitukset avaavat mielestäni hyvin ilmiötä, jota itsekin olen pohtinut jo useamman vuoden ajan.

Kirjoituksessaan Karhe kuvaa säästämisen ja toiminnan tehokkuuden varjolla toteutuvaa kehitystä, jossa hoitotyön johtamisen nimikkeitä muutetaan vähemmän osaamista vastaaviksi, mutta samaan aikaan lähiesihenkilöiden alaisuudessa työskentelevän henkilöstön määrä kasvaa ja lähiesihenkilöiden toimenkuviin sisällytetään vastuuta potilashoidosta, mikä jättää (etenkin nykytilanteessa) entistä vähemmän aikaa itse johtamiseen, kuten Karhe myös tekstissään nostaa esiin.

Toimiessani projektipäällikkönä OKM:n rahoittamassa ”Vaikuttavuutta sotepalveluihin uudistuvalla johtamisella”–hankkeessa (2019–2022) sain konkreettisen kuvan siitä, miten erilaisista koulutuksellisista lähtökohdista tämän hetken sotepalveluita johdetaan. Tämä avasi silmäni ja näin hoitotyön johtajien haasteet laadukkaan johtamistyön toteutukselle aivan uudessa valossa ja monesti mietin, miten hoitotyön johtajien on edes mahdollista selvitä tehtävistään ilman tarvittavia työkaluja eli organisaation myöntämää toimintavaltaa, mahdollisuuksia riittävään ja ajantasaiseen koulutukseen sekä resursseja johtaa henkilöstöään asianmukaisesti. Sanomattakin lienee selvää, että oma kunnioitukseni osallistujia kohtaan kasvoi kasvamistaan hankkeen aikana.

Tämän päivän laadukas hoitotyön johtaminen on vaativaa kuten Karhe kirjoituksessaan toteaa mutta sen lisäksi johtamisesta on tullut yhä monitahoisempaa. Suurella sydämellä töitä tekevä sairaanhoitaja nostaa esiin hoitotyön vetovoimaisuuden edistämisen sekä yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisen. Itse heitän tähän yhtälöön mukaan yhä moninaistuvamman henkilöstön. Tiimit koostuvat eri sukupolvia ja kulttuureita edustavista eri (tieteen)alojen ammattilaisista, jotka saattavat vielä olla maantieteellisesti erillään toisistaan organisaatioiden muuttuessa yhä hajautetuimmiksi ja suuremmiksi. Puhumattakaan siitä, että tänä päivänä toiminnan tulee perustua näyttöön, mikä edellyttää hyvin vahvaa tiedolla johtamista myös hoitotyön esihenkilöiltä. Tutkittu, teoreettinen tieto tulee osata jalkauttaa osaksi käytännön toimintaa, missä johtajalla on erittäin suuri rooli (Hotus 2022). Itselleni on täysin käsittämätöntä, miten kukaan tai mitkään tahot uskovat tämän olevan mahdollista ilman asianmukaista johtamisosaamista ja mahdollisuuksia sen ajantasaiseen ylläpitämiseen. Sen sijaan käsitän erittäin hyvin sen, ettei henkilö edes halua hakea työtä, jonka toteuttamiseen ei ole realistisia mahdollisuuksia, mikä Karheen mukaan ilmenee jo siinä, ettei esimerkiksi osastonhoitajiksi ole riittävästi päteviä hakijoita.

Tähän liittyy myös mielestäni Karheen esiin nostama hoitotyön johtajien voimakas vaihtuvuus. Olen saanut läheltä seurata erään n. vuosi sitten esihenkilöasemassa aloittaneen henkilön matkaa. Alun innostuneisuus ja motivaatio on hiljalleen vaihtunut uupumukseen, voimattomuuden tunteeseen ja äänettömään kysymykseen ”tätäkö tämä oikeasti on?”. Ja tämä jo ensimmäisen vuoden aikana. Tulevaisuuden hoitotyön johtajien opettajana tämä saa minut sekä surulliseksi että myös turhautuneeksi kun huomaan että teemat, jotka ovat laadukkaan johtamistyön keskiössä pyritään monissa organisaatioissa sivuuttamaan säästöjen nojalla.

Turhautumistani kieltämättä lisää se, että meillä on vahvaa näyttöä siitä, kuinka laadukkaalla hoitotyön johtamisella voidaan vaikuttaa niin henkilöstö-, potilas- kuin organisaatiotuloksiinkin (Hult ym. 2023). Tutkimuksen avulla on pystytty osoittamaan, että hoitotyön johtaminen vaikuttaa organisaation vetovoimaan, työolosuhteisiin sekä henkilöstön saatavuuteen. Samalla tapaa laadukas johtaminen vähentää henkilöstön työpaikan- ja alanvaihtoaikeita, lisää sitoutumista sekä yksikköön että organisaatioon samoin kuin työhyvinvointia. Sillä on myös todistetusti positiivinen vaikutus henkilöstön ammatilliseen kasvuun ja tiimityöskentelyyn, mikä on tärkeää, kun huomioidaan yllä mainittu henkilöstön monimuotoistuminen. Puhumattakaan siitä, että tuotetun hoidon laatu vahvistuu, parantuneen potilasturvallisuuden sekä esimerkiksi vähentyneiden lääkintävirheiden, kaatumisten ja painehaavojen myötä. Tämä näkyy taas vuorostaan parantuneena potilastyytyväisyytenä ja myös osaltaan lyhentyneinä sairaalajaksoina.

Näinpä tänä tiedolla johtamisen ja näyttöön perustuvan toiminnan aikakautena kysynkin itseltäni, miten on mahdollista ja kannattavaa ajaa alas hoitotyön johtamista, jonka avulla tutkitusti voidaan tuottaa säästöjä, tehostaa toimintaa ja tarjota asiakkaille parempia palveluita? Mielestäni organisaatioiden tulisi päinvastoin vahvistaa hoitotyön johtajien toimintamahdollisuuksia ja koulutusta, jotta tätä kautta saavutettavat hyödyt olisivat saavutettavissa. Vai onko niin, ettei hoitotyön johtajilta edellytetyn tiedolla johtamisen rooli olekaan samanlainen organisaatioiden eri tasoilla?

Anja

Lähde: Hult M., Terkamo-Moisio A., Kaakinen P., Karki S., Nurmeksela A., Palonen M., Peltonen L-M. & Häggman-Laitila A. 2023. Relationships between nursing leadership and organizational, staff and patient outcomes: A systematic review of reviews. Nursing Open 10(9): 5920–5936.  Artikkeli on vapaasti luettavissa: http://doi.org/10.1002/nop2.1876

Seitsemän vuotta väitöksestä

terkamoJätä kommentti

En tiedä johtuuko tämä kertyvästä kokemuksesta, kuuluisasta viidenkympin rajapyykin saavuttamisesta vai mistä, mutta huomaan yhä useammin palaavani ajatuksissani menneisiin tapahtumiin. Tänä aamuna heräsin muistoon omasta väitöspäivästäni, siitä jännityksestä ja pelonsekaisesta riemusta, jota koin istuessani kampaajalla omasta mielestäni aivan liian aikaisin aamulla.

Tuosta päivästä on tänään tasan seitsemän vuotta ja paljon on tapahtunut sen jälkeen. Matkaan on mahtunut suuria tunteita ja elettyä elämää isolla E:llä, loppusaldon ollessa kuitenkin positiivisen puolella, mistä pitää olla kiitollinen. Karonkassa eräs ystäväni kysyi, millaisena itse näen tulevan akateemisen urani ja muistan, kuinka maalasin hänelle kuvan seesteisestä, etiikan ja kuolemantutkimuksen täytteisestä tulevaisuudestani. Muistan myös hyvin hänen ilmeensä, kun hän toivotti minulle onnea valitsemallani tiellä.

Maalamani tulevaisuus alkoikin hyvin lupaavasti, olin pitkässä tutkijavaihdossa Belgiassa ja edelleen pystyin keskittymään ainoastaan tutkimukseen ja oman post doc-tutkimukseni suunnitteluun. Rahoituksen osalta en ollut ”ihan niin onnekas”, mutta en luopunut toivosta, vaan ajattelin että kyllä se sieltä napsahtaa, kun vain ahkerasti yrittää… ja minähän yritin. Se että jäin työttömäksi ei suoranaisesti hidastanut vauhtia, koska kyllähän sitä säästetyt eurot mielellään tähän tarkoitukseen sijoittaa, eikö totta. Ja niin mahdollistui myös tutkimusvierailu Salfordin yliopistoon 2018.

Jossain kesän tienoilla 2018 mieleen tuli ensimmäistä kertaa kuitenkin ajatus siitä, että se tavoiteltu tulevaisuus saattaa jäädä toteutumatta ainakin siinä muodossaan kuin olin sitä ajatellut. Työttömyys ei myöskään tuntunut kovin mukavalle, olenhan henkilö, joka määrittää itseään suhteellisen vahvasti työn kautta, sitä paitsi säästötkin alkoivat olla jo käytetty. Joten ei muuta kuin takaisin koulun penkille, ammatillisen opettajan opintojen pariin. Joululahjaksi tuli vielä positiivinen päätös isosta rahoituksesta, joka tosin ei kohdistunut kuolemantutkimukseen vaan hoitotyön johtamiskoulutukseen.

Näinpä huomasin 2019 alussa olevani tilanteessa, joka vielä pari vuotta aikaisemmin olisi ollut itselleni täysin absurdi: Projektipäällikkönä ja tutkijana kahdessa valtakunnallisessa johtamisen hankkeessa ja keskellä opettajan opintoja. Selvää on myös se, että johtamisen substanssiosaaminen ei todellakaan ollut se vahvoin osa-alueeni. Joten illat ja viikonloput kuluivat kirjallisuuden ja aiheeseen liittyvän tutkimuksen parissa, minkä takia resursseja ei muihin aktiviteetteihin riittänyt. Vastaamatta jäävien yhteydenottojen ohella tämä ilmeni myös siinä, että blogi jäi suunnittelemattomalle tauolle.

Vuotta myöhemmin olin jo päättänyt aloittaa bloggaamisen uudelleen, mutta COVID-19 sotki tämän, kuten monet muutkin, suunnitelman koska se edellytti hankkeen toteutuksen uudelleenjärjestelyä opiskelijoiden ollessa terveydenhuollon ammattilaisia, joita yllättävät muutokset koskettivat hyvin voimakkaasti.

Seuraavan kerran tarkoituksenani oli aktivoida blogi keväällä 2021. Tämä tyssäsi itselleni erittäin läheisen henkilön kuolemaan, joka paitsi tuli täysin yllättäen myös järisytti omaa tunne-elämääni erittäin voimakkaasti johtaen tilanteeseen, jossa minulla ei ollut oikein mitään sanottavaa juuri kenellekään. Joten jälleen kirjoittamisen aloitus, tai ennemminkin sen jatkaminen, siirtyi eteenpäin.

Nyt on kuitenkin tullut jälleen aika, jolloin blogin kirjoittaminen tuntuu jälleen hyvältä ja itselleni luontevalta ajatukselta. Moni asia on kuitenkin muuttunut ja se todennäköisesti tulee ilmenemään myös tämän blogin sisällöissä. Hoitotyön johtamisesta on muodostunut itselleni tuttu ja merkityksellinen sisältöalue kuoleman ja elämän loppuvaiheen eettisten kysymysten oheen.  Samoin opettajuus on tuonut työelämään enemmän iloa kuin olisin osannut edes ajatella. Se, mikä säilyy ennallaan, on blogin tarkoitus, kuvata tätä elämää akatemian sisällä ja sen ulkopuolella.