Kategoria: Työelämä

Kutsu työyhteisössä ilmenevään luottamukseen kohdistuvaan haastattelututkimukseen

terkamoJätä kommentti

Luottamuksesta keskustellaan paljon ja sitä pidetään erään yhteitsyösuhteen keskeisenä tekijänä. Toisinaan luottamusta saatetaan pitää jopa itseisarvona, jolloin se huomioidaan vasta siinä vaiheessa, kun se rikkoutuu. Rikkoutuneen luottamuksen korjaamista pidetään puolestaan hyvin vaikeana, jos ei mahdottomana tehtävänä, mikä osaltaan osoittaa sen merkitystä.

Ohjaamani väitöskirjatutkija kerää parhaillaan haastatteluaineistoa tutkimukseen, jonka tarkoituksena on syventää organisaatioon, johtajaan ja vertaisiin kohdistuvaan luottamukseen littyvää tietoa. Haastattelututkimuksen avulla hän vahvistaa ja syventää helmikuussa julkaistun käsiteanalyysin tuloksia, perimmäisenä tavoitteenaan laatia luottamusta mittaava instrumentti terveydenhuollon kontekstiin.

Mikäli työskentelet terveydenhuollossa joko lähiesihenkilönä tai hoitohenkilöstöön kuuluvana ja haluat jakaa kokemuksiasi luottamuksesta osallistumalla tutkimukseen, otathan yhteyttä väitöskirjatutkija Venla Karikumpuun lähtettämällä hänelle sähköpostia osoitteeseen venlaka@uef.fi viimeistään 24.4.2024. Saat lisätietoa alla olevasta tutkimustiedotteesta sekä toki myös tutkijalta itseltään sähköpostitse.

Anja

tiedote-tutkimuksestaDownload

Työstä ja sen tekemisestä

terkamoJätä kommentti

Osallistuin tänään 35 maata kattavaan työolosuhteita käsittelevään tutkimukseen vuorostani tutkittavan roolissa, mikä oli kieltämättä mukavaa vaihtelua! Suomessa tutkimuksen toteuttaa Taloustutkimus, jonka edustaja kävi oven takana viime viikolla peräti kahdesti. Ensimmäisellä kerralla olin kokouksessa, enkä päässyt avaamaan (mitä nyt verhojen raosta ”salaa” kurkistelin). Hän oli jättänyt postilaatikkoon tutkimustiedotteen, joten kun hän toistamiseen seisoi oven takana, osasin jo odottaa mitä hänellä oli asiaa. Sovimme siis yhteisen ajan strukturoidulle haastattelulle ja täsmällisesti kello 10 hän olikin tänään jälleen oven takana.

Haastattelun aikana minulle jälleen kirkastui se, kuinka omanlaatuistaan tämä minun työni on. Koska toimin vuosityöajan puitteissa, saan ainakin periaatteessa ihan itse määritellä sen, koska työni teen ja millaisissa ajallisissa pätkissä, kunhan vuoden aikana pystyn osoittamaan tuon 1612 tehtyä työtuntia ja saavutan työlleni asetetut tavoitteet hyväksyttävällä tasolla. Mutta kun haastattelija kysyy montako kertaa kuluneen kuukauden aikana olen työskennellyt klo 22-05 välillä, ollaankin tilanteessa jossa rehellinen vastaus ilman selventäviä lisäkommentteja antaa kieltämättä hieman vääränlaisen vaikutelman. Kyllä, olen hyvin useasti työskennellyt klo 22 jälkeen, mutta tämä ei suinkaan johdu sen enempää työnantajasta kuin liiallisesta työkuormastakaan, vaan ihan omista henkilökohtaisista tavoistani. Rauhallisin aika perehtyä esimerkiksi opiskelijoiden teksteihin tai tekeillä olevaan käsikirjoitukseen nyt sattuu olemaan silloin kun nuoriso on nukkumassa ja koirakin rauhoittunut yötä vasten.  Samalla tavoin kysymykset siitä, kuinka usein työskentelen työajan ulkopuolella tai viikonloppuna ovat hyvin haasteellisia. Jos sitä ns. tavallista työaikaa ei ole vaan määrittelen itse ne ajat, jolloin työskentelen, niin silloin kaikki ajat, jolloin työskentelen ovat itselleni tavallista työaikaa.

Vähän samanlaisin miettein tarkastelin Työterveyslaitoksen tänään julkaisemaa Työn Suomi -raporttia, jonka mukaan työn tekemisen ajat ja paikat ovat moninaistuneet. Raportin mukaan 40% tekee säännöllistä päivätyötä, 30% joustavaa työaikaa (pääsääntöisesti päivisin) ja 17% vuorotyötä. Taidan itse kuulua sitten tuohon jäljelle jäävään 13% joka tekee ”jotain muuta” työaikaa. Mielenkiintoinen havainto oli myös se, että miesten työviikot ovat 0,5-2 h pidempiä kuin naisten riippumatta työaikamuodosta. Raportti kuvaa etätyön vakiintuneen tavaksi tehdä työtä, joskin lähes puolet (43%) vastaajista oli ilmoittanut etteivät voi tehdä etätyötä lainkaan. Reilun 10 vuotta pääsääntöisesti etäkontekstissa työskennelleenä on tunnustettava, että ns. pakollinen läsnäolo toimistolla 5pv/viikko tuntuisi itselleni erittäin vieraalta. En myöskään usko että se lisäisi omaa tuottavuuttani, ennemminkin päinvastoin kun pohdin näitä omia työtottumuksiani ja itselleni luontaisia työskentelyaikoja.

Sitä vastoin tunnistan raportissa esiin nostetut kuormituksen lähteet erinomaisen hyvin. Yli puolet (60%) ylemmissä toimihenkilöasemissa työskentelevistä naisista raportoivat usean asian samanaikaisen tekemisen aiheuttamasta kuormituksesta. Samoin 60% tästä ryhmästä koki työssä käsitellyn tietomäärän liian kuormittavana. Myönnän että etenkin multitaskaukseen ja sen yleisyyteen voin osin vaikuttaa ihan itse, mutta tuon tietomäärän osalta balanssin löytäminen on jo paljon haasteellisempaa. Digitaalisten välineiden on todettu raportissakin nopeuttavan työtä, mutta samanaikaisesti tietoa ja myös tehtäviä tulee ns. ”tuutin täydeltä” eri kanavia pitkin. Usein myös mietin sitä, missä määrin samanaikaiset työtehtävät ja toinen toistaan seuraavat deadlinet ovat seurausta omasta kykenemättömyydestä sanoa ”Ei” oikeassa kohtaa. Toisaalta olen oppinut jo rajaamaan toimintaani esimerkiksi somessa, jos on paljon tekemistä niin silloin some on se ensimmäinen asia, joka automaattisesti menee tauolle, niin mielellään kuin sitä olisikin läsnä ja päivittäisi blogiaan säännöllisesti.  

Positiivisena raportissa nousi esiin mielestäni myös se, että huomattava osa vastanneista koki työn antavan heille energiaa ja iloa, jotka puolestaan heijastuivat myös vapaa-aikaan ja ihmissuhteisiin. Useampi kuin joka kahdeksas koki myös työnsä merkityksellisenä, mikä on myös itselleni hyvin keskeinen arvo. Omaa työuraa on edessä vielä 18 vuotta (todennäköisesti), mikä on todella pitkä aika, jos työ näyttäytyy merkityksettömänä ja kuormittavana puurtamisena päivästä toiseen.

Anja

Lähde: Työterveyslaitos. 2024. Väänänen A., Toivanen M., Selander K., Joensuu M., & Airaksinen J (toim.). Työn Suomi Työolot, työkyky ja työhyvinvointi Terve Suomi -tutkimuksessa.

Uuden edessä

terkamoJätä kommentti

Tällä hetkellä istun junassa matkalla kohti Helsinkiä ja uutta tehtävääni yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Mielessä pyörii monenlaisia ajatuksia, joista päällimmäisenä on ilo ja innostus uusista kuvioista.

Tehtäväni sijoittuu viime vuonna alkaneeseen Terveydenhuollon kehittämisen maisteriohjelmaan, jossa opetan ja jonka kehittämiseen saan osallistua osana monialaista tiimiä. Tämä edellyttää myös sitä, että varmasti joudun omaksumaan paljon uutta ja astumaan reippaasti pois omalta mukavuusalueeltani. Samaan aikaan näen sen kuitenkin jälleen mahdollisuutena tarkastella omia näkökulmia ja ajattelutapaa, minkä uskon kehittävän itseäni niin ammatillisesti kuin myös ihmisenäkin.

Vaikka muutos on toivottu ja tervetullut, ei se kuitenkaan ole täysin ”kivuton”. Alkuviikosta kävin Kuopiossa hoitotieteen laitoksella ja kotiin ajellessani muistelin ihan ensimmäistä matkaani Itä-Suomen yliopiston Hoitotieteen laitokselle kesällä 2011. Minut oli valittu tuolloin tutkinto-opiskelijaksi ja silloin kaikkien uusien opiskelijoiden tuli käydä tapaamassa amanuenssi P. Mikkasta ja keskustella hänen kanssaan opintoihin liittyvistä suunnitelmistaan. Edelleen hymyilyttää tuota keskustelua muistellessani, luulen ettei se mennyt kummankaan osallistujan ennakko-odotusten mukaisesti.

Tuosta päivästä lähtien UEF ja Hoitotieteen laitos ovat kuitenkin olleet keskeinen osa omaa elämääni, ensin opiskelijana, sitten nuorempana tutkijana, projektipäällikkönä ja lopuksi yliopistonlehtorina. Näihin vuosiin on mahtunut niin iloja kuin surujakin, onnistumisia mutta myös tilanteita, joissa kaikki ei ole mennyt ”ihan niin kuin suunniteltiin”. Minulla on ollut ilo saada työskennellä erittäin älykkäiden ja ammattitaitoisten työkavereiden kanssa, jotka ovat tukeneet minua kukin omalla tavallaan ja antaneet minulle tilaa oman ammatillisen roolini muuttuessa ja kehittyessä. Heille kuuluukin suuri kiitos yhteisestä ajastamme sekä saamistani eväistä tulevalle matkalleni. Onnekseni yhteistyö jatkuu myös tulevaisuudessa erilaisten ohjausten merkeissä, joskin aiempaa pienimuotoisempana.

Nyt edessä on uusi työyhteisö uusine jäsenineen, joihin tutustumista odotan suurella mielenkiinnolla, etenkin kun en aiemmin ole työskennellyt yhtä monitieteisessä yhteisössä, jossa itse hoitotieteen edustajana saatan olla vähemmistössä, mitä en tällä hetkellä vielä tiedä. Koen että minut on jo nyt otettu hyvin vastaan Helsingissä, vaikka työsuhteeni alkaakin virallisesti vasta tänään. Olen päässyt jo tutustumaan osaan uusista kollegoistani ja saanut tietoa kevään opetuksistani samoin kuin itselleni uusista systemeistä. Kaikki tämä on välittänyt itselleni tunteen siitä, että olen ns. ”tervetullut porukkaan”. Vaikka moni asia on uutta ja opeteltavaa riittää vielä paljon, luotan siihen, että saan tarvittaessa apua, mikä vain vahvistaa sitä uuteen alkuun liittyvää positiivista jännitystä, joka siihen kuuluukin. Sillä ollaanpa rehellisiä, huolimatta kaikesta siitä kokemuksesta, jota on ehtinyt matkan varrella karttua, uudet alut ovat aina jännittäviä ja täynnä mahdollisuuksia!

Entisen ohjaajani sanoin: ”Tästä on hyvä jatkaa!”

Anja

”Suomessa pitää hoitaa sydäntä, sielua ja selkää”

terkamoJätä kommentti

Näin minulle opetettiin jo 1990-luvun alussa, kun aloitin sairaanhoitajaopinnot Pirkanmaan terveydenhuolto-oppilaitoksessa. Tarkastellessani Suomen terveysprofiilia vuodelta 2023 totesin että vaikka aika kuluu niin tuolloisen opettajani lausahdus on edelleen ajankohtainen.

Kuten eri tahoilla on jo uutisoitu, suomalaisten elinajanodote laski merkittävästi vuonna 2022, ollen nyt 81,2 elinvuotta. Tämä lasku suurempi kuin pohjoismaissa tai EU:n alueella keskimääräisesti. Edelleen huomattava osa kuolemista voidaan selittää käyttäytymiseen liittyvillä riskitekijöillä (kolmannes vuoden 2019 kuolemista). Positiivista on se, että päivittäin tupakoivien aikuisten osuus on EU:n keskiarvoa pienempi, sitä vastoin parin viime vuoden aikana lisääntynyt liikalihavuus on tällä hetkellä yleisempää kuin EU:ssa keskimäärin (OECD 2024).

Kuten aiemmissakin raporteissa, myös tässä uusimmassa Suomen kuvataan käyttävän terveydenhuoltoon vähemmän rahaa asukasta kohden kuin Pohjoismaat tai EU:n keskiarvo. Samaan aikaan kotitalouksien maksettavaksi jää muita Pohjoismaita tai EU:n keskiarvoa suuremmat osuudet erilaisina asiakasmaksuina (n. 16%). Kototalouksien terveydenhuoltomenoista puolet aiheutuu joko lääkkeistä tai hammashoidon kuluista (OECD 2024).

Myöskään saavutettavuuden osalta raportti ei ole kovin imartelevaa luettavaa. Sen mukaan suomalaisten ilmoittama tyydyttämättömän lääketieteellisen hoidon määrä on suurempi kuin muissa Pohjoismaissa tai EU:ssa keskimäärin. Suurituloisimman ja pienituloisimman viidenneksen välinen ero oli suuri johtuen odotusajoista, mikä on terveyden tasa-arvon näkökulmasta huomionarvoista. Matalan tulotason ryhmässä tyydyttämättömän lääketieteellisen hoidon tarpeen määrä oli n. 10% (EU:n keskiarvo n. 4%) ja korkean tulotason ryhmässä puolestaan n. 5% (EU:n keskiarvo n. 2%, OECD 2024). Toki väestön ikääntyminen kasvattaa terveydenhuollon palveluiden tarvetta, mutta saatavuuden varmistaminen potilaiden tarpeita vastaavalla tavalla olisi mielestäni ensiarvoisen tärkeää. Tosin viimeaikainen uutisointi palveluverkoston karsimisesta ja terveysasemien sekä vuodeosastojen lakkautussuunnitelmista herättää ainakin itsessäni enemmän huolta kuin luottamusta tulevaisuuteen.

Vuonna 2022 lähes joka kolmannes kuolema aiheutui verenkiertoelinten sairauksista. Saman tilaston mukaan alkoholiperäisiin tauteihin ja alkoholimyrkytykseen kuoli vuonna 2022 lähes 1700 ihmistä, joista selkeä enemmistö oli miehiä. Mielenkiintoista on se, että miesten alkoholikuolleisuus kuitenkin väheni ja naisten kasvoi edellisvuodesta. Myönteistä on puolestaan se, että alkoholikuolleisuus oli korona-aikaa edeltävää vuotta pienempää niin miehillä kuin naisillakin. Itsemurhaan kuoli 2022 yhteensä 740 henkilöä, joista ¾ oli miehiä. Itsemurhaan kuolleiden miesten keski-ikä oli 49 ja naisten 48 vuotta, mutta joka kymmenes itsemurhaan kuolleesta oli alle 25-vuotias (SVT 2023).

OECD:n (2024) raportin mukaan vuonna 2019 tapahtuneista kuolemista yli kolmannes voidaan selittää käyttäytymiseen liittyvillä riskitekijöillä: tupakoinnilla, alkoholin käytöllä ja liikkumattomuudella. Jos näitä riskejä tarkastellaan yksittäisinä, huomataan että suomalaiset tupakoivat vähemmän kuin EU:ssa keskimäärin, samoin alkoholin kulutus on lievästi alhaisempaa EU:n keskiarvoon verrattuna. Sitä vastoin liikunnan vähäisyys ja ravintoon liittyvät riskit ovat EU:n keskiarvoa korkeammat. Selvää on myös se, että riski terveydelle syntyy ennen kaikkea näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Aiemmin mainitsemani ylipaino näyttää olevan yksi tulevaisuuden haasteista, vuoteen 2040 mennessä suomalaisten miesten liikalihavuuden odotetaan nousevan 23 ja naisten 30 prosenttiin. Huolestuttavaa on myös se, että vuonna 2020 nuorista (2–6-v.) pojista 27% ja tytöistä 16% olivat rekisteriaineiston mukaisesti ylipainoisia tai liikalihavia (OECD 2024). Elämäntapojen osalta korostuu se ”sydämen ja selän” hoito, toistuvasti ja vahvasti todennettujen yhteyksien johdosta.

Merkittävimmät mielenterveyden ongelmat ovat OECD:n (2024) raportin mukaan edelleen masennus, ahdistus ja päihteiden väärinkäyttö. Masennus ja ahdistusoireiden kuvataan pahentuneen merkittävästi pandemian aikana johtuen sosiaalisesta eristyneisyydestä samoin kuin taloudellisesta ja terveydellisestä turvattomuudesta. Kouluterveyskyselyn tulosten mukaan 8.–9.-luokkalaisten ahdistuneisuusoireet ovat edelleen kasvaneet vuosina 2021–2023, joskaan eivät yhtä nopeasti kuin edeltävinä kahtena vuotena. Mielenterveyspalveluiden vastuun siirtyminen hyvinvointialueille odotetaan raportissa parantavan näiden integrointia ja koordinointia. Samoin raportissa nostetaan esiin kansallinen mielenterveysstrategia ja itsemurhien ehkäisyohjelma vuosille 2020–2030, jossa mielenterveys on muun muassa tunnistettu inhimillisenä pääomana. Itse toivon että tämän strategia ei jää teoreettiseksi, vaan se aidosti kyetään jalkauttamaan käytäntöön koska nuorten ahdistuneisuusluvut sekä mielenterveyden haasteiden ilmenevyys ennustavat tilannetta jossa edelleen hoidamme ”sydäntä, sielua ja selkää” myös siinä vaiheessa, kun itse ”sitten joskus” eläköidyn.

Anja

Lähteet:
OECD/European Observatory on Health Systems and Policies (2024), Suomi: Maan terveysprofiili 2023, OECD Publishing, Paris, https://doi.org/10.1787/dcbda54d-fi.

Tilastokeskus (SVT). 2023. Kuolemansyyt [verkkojulkaisu]. Viiteajankohta: 2022. ISSN=1799-5051. Helsinki: Tilastokeskus. https://www.stat.fi/julkaisu/cl8mlgiehwn8z0cvzmey6j7sr

Hoitotyön johtamisosaamisella on väliä!

terkamoJätä kommentti

Tällä viikolla Liisa Karhe aloitti mielestäni erittäin aiheellisen ja ajankohtaisen keskustelun HS:n mielipidekirjoituksellaan ”Kuka vastaa hoitotyön johtamisen alasajosta?”, johon suurella sydämellä töitä tekevä sairaanhoitaja reagoi kirjoittamalla oman, tänään julkaistun näkökulmansa. Molemmat kirjoitukset avaavat mielestäni hyvin ilmiötä, jota itsekin olen pohtinut jo useamman vuoden ajan.

Kirjoituksessaan Karhe kuvaa säästämisen ja toiminnan tehokkuuden varjolla toteutuvaa kehitystä, jossa hoitotyön johtamisen nimikkeitä muutetaan vähemmän osaamista vastaaviksi, mutta samaan aikaan lähiesihenkilöiden alaisuudessa työskentelevän henkilöstön määrä kasvaa ja lähiesihenkilöiden toimenkuviin sisällytetään vastuuta potilashoidosta, mikä jättää (etenkin nykytilanteessa) entistä vähemmän aikaa itse johtamiseen, kuten Karhe myös tekstissään nostaa esiin.

Toimiessani projektipäällikkönä OKM:n rahoittamassa ”Vaikuttavuutta sotepalveluihin uudistuvalla johtamisella”–hankkeessa (2019–2022) sain konkreettisen kuvan siitä, miten erilaisista koulutuksellisista lähtökohdista tämän hetken sotepalveluita johdetaan. Tämä avasi silmäni ja näin hoitotyön johtajien haasteet laadukkaan johtamistyön toteutukselle aivan uudessa valossa ja monesti mietin, miten hoitotyön johtajien on edes mahdollista selvitä tehtävistään ilman tarvittavia työkaluja eli organisaation myöntämää toimintavaltaa, mahdollisuuksia riittävään ja ajantasaiseen koulutukseen sekä resursseja johtaa henkilöstöään asianmukaisesti. Sanomattakin lienee selvää, että oma kunnioitukseni osallistujia kohtaan kasvoi kasvamistaan hankkeen aikana.

Tämän päivän laadukas hoitotyön johtaminen on vaativaa kuten Karhe kirjoituksessaan toteaa mutta sen lisäksi johtamisesta on tullut yhä monitahoisempaa. Suurella sydämellä töitä tekevä sairaanhoitaja nostaa esiin hoitotyön vetovoimaisuuden edistämisen sekä yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisen. Itse heitän tähän yhtälöön mukaan yhä moninaistuvamman henkilöstön. Tiimit koostuvat eri sukupolvia ja kulttuureita edustavista eri (tieteen)alojen ammattilaisista, jotka saattavat vielä olla maantieteellisesti erillään toisistaan organisaatioiden muuttuessa yhä hajautetuimmiksi ja suuremmiksi. Puhumattakaan siitä, että tänä päivänä toiminnan tulee perustua näyttöön, mikä edellyttää hyvin vahvaa tiedolla johtamista myös hoitotyön esihenkilöiltä. Tutkittu, teoreettinen tieto tulee osata jalkauttaa osaksi käytännön toimintaa, missä johtajalla on erittäin suuri rooli (Hotus 2022). Itselleni on täysin käsittämätöntä, miten kukaan tai mitkään tahot uskovat tämän olevan mahdollista ilman asianmukaista johtamisosaamista ja mahdollisuuksia sen ajantasaiseen ylläpitämiseen. Sen sijaan käsitän erittäin hyvin sen, ettei henkilö edes halua hakea työtä, jonka toteuttamiseen ei ole realistisia mahdollisuuksia, mikä Karheen mukaan ilmenee jo siinä, ettei esimerkiksi osastonhoitajiksi ole riittävästi päteviä hakijoita.

Tähän liittyy myös mielestäni Karheen esiin nostama hoitotyön johtajien voimakas vaihtuvuus. Olen saanut läheltä seurata erään n. vuosi sitten esihenkilöasemassa aloittaneen henkilön matkaa. Alun innostuneisuus ja motivaatio on hiljalleen vaihtunut uupumukseen, voimattomuuden tunteeseen ja äänettömään kysymykseen ”tätäkö tämä oikeasti on?”. Ja tämä jo ensimmäisen vuoden aikana. Tulevaisuuden hoitotyön johtajien opettajana tämä saa minut sekä surulliseksi että myös turhautuneeksi kun huomaan että teemat, jotka ovat laadukkaan johtamistyön keskiössä pyritään monissa organisaatioissa sivuuttamaan säästöjen nojalla.

Turhautumistani kieltämättä lisää se, että meillä on vahvaa näyttöä siitä, kuinka laadukkaalla hoitotyön johtamisella voidaan vaikuttaa niin henkilöstö-, potilas- kuin organisaatiotuloksiinkin (Hult ym. 2023). Tutkimuksen avulla on pystytty osoittamaan, että hoitotyön johtaminen vaikuttaa organisaation vetovoimaan, työolosuhteisiin sekä henkilöstön saatavuuteen. Samalla tapaa laadukas johtaminen vähentää henkilöstön työpaikan- ja alanvaihtoaikeita, lisää sitoutumista sekä yksikköön että organisaatioon samoin kuin työhyvinvointia. Sillä on myös todistetusti positiivinen vaikutus henkilöstön ammatilliseen kasvuun ja tiimityöskentelyyn, mikä on tärkeää, kun huomioidaan yllä mainittu henkilöstön monimuotoistuminen. Puhumattakaan siitä, että tuotetun hoidon laatu vahvistuu, parantuneen potilasturvallisuuden sekä esimerkiksi vähentyneiden lääkintävirheiden, kaatumisten ja painehaavojen myötä. Tämä näkyy taas vuorostaan parantuneena potilastyytyväisyytenä ja myös osaltaan lyhentyneinä sairaalajaksoina.

Näinpä tänä tiedolla johtamisen ja näyttöön perustuvan toiminnan aikakautena kysynkin itseltäni, miten on mahdollista ja kannattavaa ajaa alas hoitotyön johtamista, jonka avulla tutkitusti voidaan tuottaa säästöjä, tehostaa toimintaa ja tarjota asiakkaille parempia palveluita? Mielestäni organisaatioiden tulisi päinvastoin vahvistaa hoitotyön johtajien toimintamahdollisuuksia ja koulutusta, jotta tätä kautta saavutettavat hyödyt olisivat saavutettavissa. Vai onko niin, ettei hoitotyön johtajilta edellytetyn tiedolla johtamisen rooli olekaan samanlainen organisaatioiden eri tasoilla?

Anja

Lähde: Hult M., Terkamo-Moisio A., Kaakinen P., Karki S., Nurmeksela A., Palonen M., Peltonen L-M. & Häggman-Laitila A. 2023. Relationships between nursing leadership and organizational, staff and patient outcomes: A systematic review of reviews. Nursing Open 10(9): 5920–5936.  Artikkeli on vapaasti luettavissa: http://doi.org/10.1002/nop2.1876

Voimaantumisen merkityksestä

terkamoJätä kommentti

Syksy on saapunut kaupunkiin tuoden mukanaan kostean harmauden, jota ei pääse pakoon, etenekään jos lukeutuu koiran omistajiin kuten minä. Tänään marhatessani koiran kanssa aamuisessa metsässä yrittäen parhaani mukaan herätä ja asennoitua päivän askareisiin, jäin pohtimaan voimaantumista ja sen merkitystä työelämässä.

Yleisesti ottaen voimaantuminen (engl. empowerment), jota myös valtaistumiseksi kutsutaan, on hyvin laaja ja monitahoinen käsite, joka luonnollisesti pitää sisällään hyvin erilaisia määritelmiä (Niinihuhta ym. 2022). Oma aamuinen pohdintani kohdistui lähinnä rakenteelliseen voimaantumiseen (engl. structural empowerment), jolla kuvataan terveydenhuollon kontekstissa hoitajan tai hoitotyön johtajan potentiaalia vahvistaa sellaisia taitoja, joilla saadaan positiivisia muutoksia aikaan työympäristössä sekä tekijöitä, joiden avulla on mahdollista saavuttaa enemmän valtaa (Niinihuhta ym. 2022; Terkamo-Moisio ym. 2022). Tästä pääsin pohdinnassani jälleen kerran siihen, kuinka tärkeää on kiinnittää huomiota johtajien rakenteelliseen voimaantumiseen, koska heillä on suuri vaikutus siihen, millaiseksi työympäristö muodostuu. Oma kokemukseni on se, että hyvinvoivan ja voimaantuneen johtajan alaisuudessa on huomattavasti helpompi ja mukavampi työskennellä verrattuna johtajaan, joka kokee itsensä alistuneeksi tai voimattomaksi. Terveydenhuollossa toteutetut tutkimukset osoittavat johtajan voimaantumisen toimivan välittäjänä johtamistyylien ja moninaisten henkilöstötulosten välillä (Hult ym. 2023), vahvistaen työhyvinvointia ja heikentäen emotionaalista uupumista ja kyynistymistä sekä erilaisia mielenterveyden oireita (Niinihuhta & Häggman-Laitila 2022). Organisaatioille tämä tarkoittaa paremmin toimivia tiimejä sekä alhaisempia henkilöstökuluja johtuen pienenevästä sijaistarpeesta. Potilaalle tai asiakkaalle tämä näyttäytyy parantuneessa hoidon laadussa, lyhyemmissä sairaalajaksoissa sekä virheiden vähentymisenä (Hult ym. 2023). Joten uskallan väittää voimaantumisen vahvistumisen olevan niin kutsuttu ”win-win situation” kaikille osapuolille.

Todellisuudessa kuitenkin sekä hoitohenkilöstön että hoitotyön johtajien rakenteellisen voimaantumisen on havaittu olevan keskinkertaisella tasolla (Terkamo-Moisio ym. 2022), mikä mielestäni ilmenee osaltaan myös julkisessa keskustelussa ja sen sävyssä. Mutta miten rakenteellista voimaantumista sitten voitaisiin vahvistaa? Itse ajattelen vahvistamisen alkavan voimaantumisen rakenteen tunnistamisesta. Rakenteellisen voimaantumisen yhteydessä puhutaan tiettyjen asioiden saavutettavuudesta. Yksi näistä saavutettavista asioista voimaantumisen näkökulmasta on mahdollisuus ammatilliseen kehittymiseen, eli käytännössä kouluttautuminen ja uusien taitojen omaksuminen (Niinihuhta ym. 2022; Terkamo-Moisio ym. 2022). Voimaantumista vahvistaa myös lisääntyneen tiedon saavuttaminen, niin muodollisen kuin epämuodollisenkin, mikä myös lisää työyksikön toiminnan tehokkuutta. Samoin saavutettavan tuen eri muotojen, kuten kollegoiden, johtajien ja muiden ammattilaisten antaman palautteen, ohjeiden ja neuvojen on todettu vaikuttavan henkilön voimaantumiseen. Tehdäkseen työnsä hyvin, henkilö tarvitsee myös saavutettavia resursseja, olivat ne sitten aikaa tai riittävä määrä ”käsipareja”. Resurssien ohella muodollisen ja epämuodollisen vallan saavutettavuus vahvistaa tai heikentää yksilön kokemusta rakenteellisesta voimaantumisesta. Ja tässä yhteydessä en tarkoita muodollisella vallalla esihenkilöasemaa, vaan erilaisia palkitsemisen muotoja innovaatioista ja onnistumisista sekä näkyvyyttä, jonka puutteesta käydään sekä terveydenhuollon henkilöstön että johtajien osalta paljon keskustelua tällä hetkellä. Epämuodollinen valta puolestaan sisältää vertaisten ja muun henkilöstön välisen yhteistyön sen eri muodoissaan (Niinihuhta ym. 2022; Terkamo-Moisio ym. 2022).

En suinkaan istu täällä tietokoneeni takana väittämässä että ”kaikki on mahdollista, kun vain oikein haluaa” koska vaikka en enää kliinisessä työssä olekaan, niin ajoittain tulee kieltämättä voimaton ja jopa tuskastunut olo, kun lukee kuinka terveydenhuollosta ja sen henkilöstöstä eri tasoilla kirjoitetaan. Samoin ajattelen, että esimerkiksi resurssien saatavuuden ja ammatillisen kehittymisen osalta organisaatioilla on suuri vastuu. Mutta en voi olla ajattelematta, että myös meillä jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa työympäristöömme ja vahvistaa toistemme voimaantumista aika yksinkertaisin keinoin, jakamalla tietoa, tekemällä yhteistyötä eri toimijoiden kanssa ja osoittamalla tukea toinen toisillemme. Me kaikki olemme ajoittain hankalissa tilanteissa, jolloin saattaa riittää se, että kollega toteaa ymmärtävänsä. Eivätkä positiiviset sanatkaan koskaan ole pahitteeksi, esimerkiksi eilen oma kollegani kiitti minua puhelun lomassa keskusteluistamme, jotka olivat olleet hänelle avuksi. Tämä tuli itselleni hieman yllätyksenä, koska en itse ollut ajatellut ns. tekeväni mitään ”hyvää”, mutta kyllähän se tietenkin mieltä lämmitti ja voimaannutti. Vai olenko tämän suhteen ihan hakoteillä ajatusteni kanssa?

Anja

Lähteet:

Hult M., Terkamo-Moisio A., Kaakinen P., Karki S., Nurmeksela A., Palonen M., Peltonen L-M. & Häggman-Laitila A. 2023. Relationships between nursing leadership and organizational, staff and patient outcomes: A systematic review of reviews. Nursing Open 10(9): 5920 – 5936.  http://doi.org/10.1002/nop2.1876

Niinihuhta M. & Häggman-Laitila A. 2022. A systematic review of the relationships between nurse leaders’ leadership styles and nurses’ work‐related well‐being. International Journal of Nursing Practice 28(5), e13040. https://doi.org/10.1111/ijn.13040

Niinihuhta M., Terkamo-Moisio A., Kvist T., Häggman-Laitila A. 2022. Nurse leaders’ work-related well-being – relationships to a superior’s transformational leadership style and structural empowerment. Journal of Nursing Management 30(7); 2791-2800. https://doi.org/10.1111/jonm.13806

Terkamo-Moisio A., Palonen M., Vaartio-Rajalin H., Peltonen L-M., Leino-Kilpi H., Kaunonen M., Kaakinen P. & Häggman-Laitila A. 2022. The structural and psychological empowerment of students participating in continuing leadership education in Finland – a survey study. Nurse Education Today 116, 105456.  https://doi.org/10.1016/j.nedt.2022.105456