Avainsana: #death

Kaikki elävät ja kuolleet

terkamoJätä kommentti

Haley on journalisti, jota kuolema on kiehtonut johdannon mukaisesti jo nuoresta iästä asti. Hänen ajatuksensa on lähestyä ja oppia ymmärtämään kuolemaa sen parissa työskentelevien kautta, koska hän ajattelee, että suhde kuolemaan toteutuu sen parissa työskentelevin työtavoissa muodostaen perustan sille, mitä he tekevät.

Kirjassa äänen saavat muun muassa hautausurakoitsija Poppy, kuolinnaamion veistäjä Nick, teloittaja Jerry ja surutyön kätilö Clare. Jokainen kirjaa varten haastateltu henkilö kuvaa kuolemaa oman työnsä kautta, mikä avasi itselleni myös uusia näkökulmia ja osin jopa odottamattomiakin ajatuksia, vaikka kuolema-aiheen parissa olenkin jo kotvan työskennellyt. Jokainen kirjan kappale muodostaa oman kokonaisuutensa, mikä mahdollistaa sen lukemisen ajan kanssa, kuten itse tein. Varsinkin niiden kappaleiden osalta, joiden aihealue oli itselleni vieras, kuten ”Mo”:n kertoma katastrofien uhrien tunnistus, pohdin kaikessa rauhassa sisältöä ja sen herättämiä ajatuksia.

Haley pyrkii antamaan äänen haastattelemilleen henkilöille ja jättämään omat ajatuksensa ja tunteensa taka-alalle, mikä sinänsä on kunnioitettava tavoite. Kuitenkin, mitä edemmäksi kirjassa etenin, sitä useammin huomasin pohtivani, millaisia vaikutuksia kirjaprojektilla oli kirjoittajalleen. Huomio kiinnittyi siihen, että tiettyjen kappaleiden kohdalla haastateltavan kertomus hiipui enemmän taka-alalle ja keskiöön nousi heidän työnkuvansa ilmiönä. Kun päästiin kysymykseen, miten teloittaja voi tehdä työtään ilman että se vaikuttaa häneen, oli tekstissä huomattavissa, että nyt ollaan alueella, jossa kertojan ja kirjoittajan ajatusmaailmat eroavat selkeästi toisistaan. Ja sitten tuli ”Vauva”, joka läpäisi kirjoittajan kaikki suojamuurit.

Vauvan aiheuttamasta reaktiosta huolimatta Haley lähestyy kuolemaa edelleenkin ennemmin logiikan kuin tunteiden näkökulmasta, mistä itse nautin erittäin paljon kirjaa lukiessani. Vaikka kuolema, etenkin omien läheisten, herättää laajan kirjon voimakkaitakin tunteita, kirja osoittaa, että sitä on ilmiönä mahdollista lähestyä myös neutraalisti, joka ei kuitenkaan ole sama asia kuin tunteettomuus. Ja samaan aikaan rivien välistä käy ilmi, ettei kuolema jätä koskettamatta, vaikka sen parissa työtä tekisikin.

Oman mielenkiintoisen lisänsä kirjaan tuo se, että kuvaukset valottavat myös kuolemaan liittyvää kulttuuria Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Yhdysvalloissa, haastattelujen sisältöjen kautta. Vaikka kuolema on totuttu liittämään lähinnä negatiivisiin adjektiiveihin ja tunteisiin, kirjassa nousee mielestäni esiin se, kuinka paljon elämää ja myös lempeyttä siihen sidoksissa oleviin työtehtäviin kuitenkin liittyy. Ja jo tämä yksinään tekee mielestäni tästä kirjasta lukemisen arvoisen.

Anja

Kirjan tiedot:
Haley Campbell, 2023
Eurooppalaisen filosofian seura ry / niin & näin
ISBN: 978-952-7478-07-3

Monitahoinen ja merkityksellinen selviytyminen

terkamoJätä kommentti

Seurasin eilen etänä Anu Viitalan väitöstä, jossa vastaväittäjänä toimi dosentti Satu Elo. Kyseinen väitöstutkimus kohdistui parantumatonta syöpää sairastavan potilaan selviytymiseen, mikä aiheena on tärkeä, etenkin kun tutkimus lähestyi selviytymistä juuri potilaan näkökulmasta. Useinhan selviytymistä tarkastellaan itse potilaan ulkopuolelta, pääosin läheisten tai terveydenhuollon ammattilaisten näkökulmista. Väitöstilaisuus itsessään eteni mukavasti totutun kaavan mukaan, sisältäen erittäin mielenkiintoista ja antoisaa keskustelua, jossa itselleni resonoi etenkin selviytymisen käsitteeseen liittyvä vuoropuhelu.

Kuolemantutkimuksen alueella selviytyminen on keskeinen tutkimusteema, jota itse olen myös eri artikkeleissa käsitellyt. Läheisten selviytymistä ja sitä edistäviä tai estäviä tekijöitä on tutkittu eri kuolintapojen yhteydessä paljonkin, mutta kuten eilisessä vuoropuhelussakin nousi esiin, olisi myös tärkeää selvittää, mitä se selviytyminen itseasiassa eri ihmisille merkitsee, eli käytännössä mitä se itse selviytyjälle eri tilanteissa tarkoittaa? Etenkin kun surevalle selviytyminen jo sanana herättää negatiivisia tunteita ja kysymyksen voiko omasta tilanteesta edes mitenkään selviytyä.

Itse väitöskirjassaan Anu Viitala (2023) on määritellyt selviytymisen kyvyksi selviytyä elämässä parantumattoman syövän kanssa ja siitä huolimatta, eli kyvyksi selviytyä sairauden aiheuttamista muutoksista terveydentilassa ja arkeen, sosiaaliseen kanssakäymiseen ja mahdollisesti työhön liittyvistä ongelmista. Tässä määritelmässä on paljon yhteneväisyyttä kuolemantutkimuksen piirissä esiintyvien selviytymisen kuvausten kanssa. Samoin sopeutumisen liittäminen osaksi selviytymistä on näkökulma, jonka tunnistan myös kuolemantutkimuksen piiristä ja josta itsekin olen monesti puhunut. Selviytymistä on myös se, että pystyy tarkastelemaan läheisen kuolemaa osana omaa yksilöllistä elämänkulkua. Se ei välttämättä ole sama asia kuin paluu työhön tai sosiaalisiin suhteisiin yhtä ”ehyenä” ja ”vahvana” kuin ennen menetyskokemusta eikä kaikissa tapauksissa lähelläkään läheisen kuoleman hyväksyntää.

Selviytyminen itsessään on voimakas sana, joka usein liitetään juuri vakavaan sairastumiseen ja kuolemaan. Itse koen että selviytymiskokemuksia tapahtuu pitkin ihmisen elämänkaarta, kun kohtaamme tilanteita, jotka tuottavat vahvoja pettymyksen tai surun tunteita. En usko, että meistä kukaan välttyy vastoinkäymisiltä elämänsä aikana ja näissä tilanteissa läheisten ihmisten olemassaolo, samoin kuin aiemmat kokemukset ovat selviytymisen kannalta merkityksellisiä.  Edellisten ohella Viitala (2023) nostaa väitöskirjassaan elämänlaadun yhdeksi selviytymisen kokemuksen tärkeimmäksi tekijäksi.

Tässä kohden ”preventikko” sisälläni nostaa päätään muistuttaen koherenssin tunteen kolmesta elementistä; tunteesta elämän hallittavuudesta, ymmärtämisestä ja erityisesti sen merkityksellisyydestä. Eli käytännössä ihminen, joka kokee elämänsä merkitykselliseksi ajatellen, että hän pystyy hallitsemaan sitä (ainakin pääosin) ja ymmärtää elämäänsä vaikuttavia tekijöitä, usein myös kokee elämänlaatunsa hyväksi. On helppo ajatella, että tällaiset ihmiset myös selviytyvät paremmin tulevista vastoinkäymisistä. Se ei tarkoita, etteivätkö myös hyvän koherenssin tunteen omaavat henkilöt kansankielellä ilmaistuna ”romahtaisi” tai etteivätkö he voisi kokea epätoivoa tai olla haavoittuvia. Mutta usein nämä ihmiset löytävät tai antavat merkityksen kokemuksilleen, mikä myös Viitalan (2023) väitöskirjan mukaan tukee selviytymistä. Samoin oman kokemukseni mukaan koherenssin tunne antaa myös varmuutta siihen, että ”elämä kantaa” eli että vastoinkäymisistä on mahdollisuus selviytyä.

Ajattelen kuitenkin, että selviytyminen tai edes muuttuneeseen tilanteeseen sopeutuminen vie aikaa, joka jokaiselle tulisi sallia, juuri niin paljon kuin hän tarvitsee. Ja on hyvä myös muistaa, etteivät kaikki meistä koskaan ”selviä” mikäli kohdattu muutos tai menetys on riittävän suuri. Ja näissä tilanteissa heille tulisi pystyä tarjoamaan se tuki ja ”kannattelu” jota he tarvitsevat, koska ilman näitä heiltä evätään myös se selviytymisen mahdollisuus, eli toivo, jota meistä jokainen vaikeassa tilanteessa tarvitsee.

Anja

Lähde:

Viitala A. 2023. Parantumatonta syöpää sairastavan potilaan selviytyminen: Elämää sairauden kanssa ja siitä huolimatta. Tampereen yliopiston väitöskirjat 894. Luettavissa: https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-3135-1

Eutanasiakeskustelun uusi nousu

terkamoJätä kommentti

Viimeiset viikot ovat todentaneet sen, mitä itse jo kesästä lähtien olen ounastellut: yhteiskunnallinen keskustelu eutanasiasta ja lääkäriavusteisesta itsemurhasta on jälleen aktivoitunut. Tämä aktivoituminen on luonnollisesti yhteydessä uuteen kansalaisaloitteeseen joka avautui 2.11.2023. Tuon jälkeen eutanasia on noussut säännöllisesti muutaman päivän välein esiin median eri kanavilla. Kuten elokuussa antamassani haastattelussa nostin esiin, tämä keskustelu nousee pintaan noin 10 vuoden välein, joten ajankohta ei sinänsä ole yllättävä.

Tälle keskustelulle on tarvetta, sen osoittaa sekä edellisen kansalaisaloitteen keräämät yli 63 000 kannatusilmoitusta sekä tosiasia, että kahdessa viikossa yli 25 000 henkilöä on käynyt ilmaisemassa kannatuksensa avoinna olevalle kansalaisaloitteelle. Edellisen lisäksi keskustelun aktivoituminen osittaa myös sen, että osalle yhteiskuntaamme tämä asia on merkityksellinen vuosiluvusta tai edellisestä keskustelusta kuluneesta ajasta huolimatta.

Keskustelusta ei ole odotettavissa yhtään sen helpompaa tai yksinkertaisempaa kuin koskaan aiemminkaan. Ja tämä on mitä parhain asia, koska samalla keskustellaan ihmiskunnan perusarvoista, kuten oikeudesta elämään, ihmisarvosta, autonomiasta ja oikeudenmukaisuudesta. Näiden teemojen käsittely ei mielestäni saakaan olla helppoa. Samoin ajatus eutanasiasta herättää toisinaan hyvinkin vahvoja tunteita, mikä todennäköisesti tulee värittämään keskustelua eri foorumeilla. Toivon kuitenkin osaltani, että keskustelijat olisivat valmiita kuulemaan ja tunnustamaan erilaiset näkemykset sekä oikeuttamaan ne, koska tähän kysymykseen ei ole, eikä koskaan tule olemaan ”yhtä oikeaa” vastausta. Oli lopputulos mikä tahansa, se tulee koostumaan eri kokoisista ja laatuisista kompromisseista. Toisaalta, mikäli aitoa halua keskustelun edistämiselle ei ole tai osallistujat eivät ole valmiita kuuntelemaan omasta näkemyksestä eriäviä mielipiteitä, yhteisen ymmärryksen löytymiselle ole todellista mahdollisuutta. En tiedä, mutta otaksun että tämä on ollut eräs vaikuttava tekijä siihen, ettei STM:n asettama työryhmä lopulta päässyt yhteisymmärrykseen eutanasian osalta.

Toinen asia, mikä käytävää keskustelua haastaa, on se käsitteiden monitahoisuus, jota eri osallistujat käyttävät. Viimeisin esimerkki on lääkäriavusteisen itsemurhan nimittäminen ”lääkäriavusteiseksi kuolemaksi”. Tämä on omasta mielestäni keinotekoinen rakennelma, jossa käytännössä toteutettu itsemurha halutaan ilmaista positiivisemmassa mielessä, jotta positiivinen suhtautuminen siihen olisi helpompaa. Valitettavasti tämä kuitenkin todennäköisesti myös sekoittaa etenkin kansalaisten käsityksiä vielä entisestään, vaikka jo vuosia on kirjoitettu siitä, kuinka päinvastoin tulisi pyrkiä käsitteiden selkeyttämiseen ja yhtenäistämiseen.

Aiheen ollessa edellisen kerran ajankohtainen keskustelu käytiin lääkäreiden ohella pitkälti poliitikkojen, eri uskontokuntien edustajien sekä kansalaisryhmien välillä. Sairaanhoitajien ääni jäi kuulumattomiin, vaikka he viettävät paljon aikaa potilaiden kanssa ja usein ovat se ensimmäinen henkilö, jolle kuolemaa toivova pyyntönsä esittää. Heillä on kansainvälisten tutkimusten mukaan keskeinen asema eutanasiaprosessissa aina pyynnön esittämisestä potilaan kuoleman jälkeiseen aikaan, jolloin he tukevat kuolleen läheisiä. Edelleenkään sairaanhoitajilla ei ole oikeutta kieltäytyä esim. osallistumisesta aborttiin omaan vakaumukseen tms. perustuen. Laajemmassa kontekstissa näen tämän kysymyksen ajankohtaisuuden ja merkityksen kasvavan, riippuen nyt alkaneen keskustelun lopputuloksesta. Näin ollen itse ajattelen, että sairaanhoitajien edustajien tulisi aktiivisesti ottaa osaa eutanasiaa koskevaan keskusteluun, koska sen lopputulos mitä suurimmassa määrin koskee myös meidän ammattiryhmäämme. Tässäkin mielestäni sanonta ”If you are not at the table, then you are on the table” on erittäin osuva.

Anja

Pyhäinpäivän mietteitä

terkamoJätä kommentti

Marraskuu, ”kuoleman kuukausi” on täällä taas, yhtä koleana ja harmaana kuin aina ennenkin. Maan sanotan olevan martaana, mikä Kotimaisten kielten keskuksen mukaan johtaa vanhasta indoeurooppalaisesta lainasanasta ”marras” tarkoittaen kuollutta tai kuolemaisillaan olevaa (Kielikeskus, n.d.). Koiran kanssa metsäpoluilla marhatessani huomaan syksyn väriloiston himmentyneen, aivan kuin luonto olisi hiljentynyt talven lepoon. Mutta kuollut se ei onneksi ole, kunhan kerää voimiaan ensi kevättä varten.

Hiljentyminen on sana, joka usein yhdistetään myös pyhäinpäivään, tai entiseen pyhäinmiestenpäivään, jona sen itse olen oppinut tuntemaan. Kirkollisena juhlana alkunsa saanut pyhäinpäivä on ajan saatossa vakiintunut kuolleiden ihmisten muistopäiväksi, jolloin usein vieraillaan läheisten haudoilla tai hiljennytään muistamaan heitä muilla tavoin. Tapoja on monia kuten on ihmisiäkin, samoin olen ollut havaitsevani eroja eri sukupolvien välillä.

Mummolleni päivä oli erityisen tärkeä ja haudalla käytiin, halusimme me muut tai emme. Pappa yritti joskus ehdotella, että josko nuorison jättäisi kotiin. Mummon kiukkuisen katseen hiljentämänä hän kuunteli jo tutuksi tulleen tokaisun siitä etteivät ”nuoret opi menneestä, jos ei sitä heille opeteta” kehottaen meitä samalla jo pistämään kenkiä jalkaan. Päivän mittaan, yleensä iltaisin kuulimme tarinoita kuolleista (tai muuten vaan kadonneista) ystävistä ja sukulaisista, mummon muistoja Karjalasta ja nuoruuden päiviltä.

Olen myös huomannut, että nuoruuteni kauniistikin ilmaistu rajallinen arvostus mummoni tarinoita kohtaan on iän myötä kasvanut. En tiedä johtuuko se karttuneesta iästä, elämänkokemuksesta, faktasta, että nykyään on itsellä huomattavasti suurempi määrä läheisiä vainajia ketä muistella, vai kaikkien näiden yhdistelmästä. Oli syy mikä tahansa, ymmärrän nykyään mummoani jo paljon paremmin juurikin tuon menneisyyden hiljaisen tiedon välittämisen merkityksen osalta.

Olisi suuri sääli kaikkien osapuolten kannalta, mikäli esimerkiksi kuopukseni ei tietäisi kuinka hänen nyt jo kuollut isänisänsä liikuttui ristiäisissä kyyneliin huomatessaan pojan saaneen toisen nimensä hänen perheensä perinteiden mukaisesti. Tai jos lapseni eivät tietäsi, mistä jotkin omat ”omituisuuteni” ja arvostamani traditiot juontuvat. Samoin koen heidän menettävän jotain hyvin oleellista tästä elämästä, jos he eivät sisäistä sitä tosiasiaa, että me kaikki olemme juuri sellaisia kuin olemme menneisyytemme ja siihen kuuluneiden ihmisten johdosta. Eikä se menneisyys rajoitu ainoastaan edelliseen sukupolveen, vaan siihen vaikuttavat tapahtumat ja myös ihmiset, jotka ovat kuolleet jo kauan ennen meidän syntymäämme.

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että vainajien muistelu on kuitenkin tärkeintä itselleni. Jo kuolleiden henkilöiden muisteluun hiljentyminen on paikoin kuin elokuvan katsominen omasta menneestä elämästään, niistä iloista ja suruista, joita se on tähän saakka sisältänyt. Sallia surujen tulla lähelle ja tarkastella, millaisena ne tällä hetkellä näyttävät ja mitä ne ovat itselleni opettaneet. Huomata jälleen kerran se, että kun mietimme kuolemaa, mietimme itseasiassa elämää, niitä asioita, jotka ovat itsellemme tärkeitä, joista haluamme pitää kiinni ja välittää eteenpäin seuraaville sukupolville.  Näiden asioiden ääreen mielestäni kannattaakin aika ajoin hiljentyä, koska ne antavat voimaa elää oman näköistä elämää.

Anja

Lähde:
Kotimaisten kielten keskus. n.d. Marraskuu. Luettavissa: https://www.kotus.fi/nyt/kysymyksia_ja_vastauksia/sanojen_alkuperasta/sanojen_alkuperasta_l-n/marraskuu