Avainsana: #memories

Uuden edessä

terkamoJätä kommentti

Tällä hetkellä istun junassa matkalla kohti Helsinkiä ja uutta tehtävääni yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Mielessä pyörii monenlaisia ajatuksia, joista päällimmäisenä on ilo ja innostus uusista kuvioista.

Tehtäväni sijoittuu viime vuonna alkaneeseen Terveydenhuollon kehittämisen maisteriohjelmaan, jossa opetan ja jonka kehittämiseen saan osallistua osana monialaista tiimiä. Tämä edellyttää myös sitä, että varmasti joudun omaksumaan paljon uutta ja astumaan reippaasti pois omalta mukavuusalueeltani. Samaan aikaan näen sen kuitenkin jälleen mahdollisuutena tarkastella omia näkökulmia ja ajattelutapaa, minkä uskon kehittävän itseäni niin ammatillisesti kuin myös ihmisenäkin.

Vaikka muutos on toivottu ja tervetullut, ei se kuitenkaan ole täysin ”kivuton”. Alkuviikosta kävin Kuopiossa hoitotieteen laitoksella ja kotiin ajellessani muistelin ihan ensimmäistä matkaani Itä-Suomen yliopiston Hoitotieteen laitokselle kesällä 2011. Minut oli valittu tuolloin tutkinto-opiskelijaksi ja silloin kaikkien uusien opiskelijoiden tuli käydä tapaamassa amanuenssi P. Mikkasta ja keskustella hänen kanssaan opintoihin liittyvistä suunnitelmistaan. Edelleen hymyilyttää tuota keskustelua muistellessani, luulen ettei se mennyt kummankaan osallistujan ennakko-odotusten mukaisesti.

Tuosta päivästä lähtien UEF ja Hoitotieteen laitos ovat kuitenkin olleet keskeinen osa omaa elämääni, ensin opiskelijana, sitten nuorempana tutkijana, projektipäällikkönä ja lopuksi yliopistonlehtorina. Näihin vuosiin on mahtunut niin iloja kuin surujakin, onnistumisia mutta myös tilanteita, joissa kaikki ei ole mennyt ”ihan niin kuin suunniteltiin”. Minulla on ollut ilo saada työskennellä erittäin älykkäiden ja ammattitaitoisten työkavereiden kanssa, jotka ovat tukeneet minua kukin omalla tavallaan ja antaneet minulle tilaa oman ammatillisen roolini muuttuessa ja kehittyessä. Heille kuuluukin suuri kiitos yhteisestä ajastamme sekä saamistani eväistä tulevalle matkalleni. Onnekseni yhteistyö jatkuu myös tulevaisuudessa erilaisten ohjausten merkeissä, joskin aiempaa pienimuotoisempana.

Nyt edessä on uusi työyhteisö uusine jäsenineen, joihin tutustumista odotan suurella mielenkiinnolla, etenkin kun en aiemmin ole työskennellyt yhtä monitieteisessä yhteisössä, jossa itse hoitotieteen edustajana saatan olla vähemmistössä, mitä en tällä hetkellä vielä tiedä. Koen että minut on jo nyt otettu hyvin vastaan Helsingissä, vaikka työsuhteeni alkaakin virallisesti vasta tänään. Olen päässyt jo tutustumaan osaan uusista kollegoistani ja saanut tietoa kevään opetuksistani samoin kuin itselleni uusista systemeistä. Kaikki tämä on välittänyt itselleni tunteen siitä, että olen ns. ”tervetullut porukkaan”. Vaikka moni asia on uutta ja opeteltavaa riittää vielä paljon, luotan siihen, että saan tarvittaessa apua, mikä vain vahvistaa sitä uuteen alkuun liittyvää positiivista jännitystä, joka siihen kuuluukin. Sillä ollaanpa rehellisiä, huolimatta kaikesta siitä kokemuksesta, jota on ehtinyt matkan varrella karttua, uudet alut ovat aina jännittäviä ja täynnä mahdollisuuksia!

Entisen ohjaajani sanoin: ”Tästä on hyvä jatkaa!”

Anja

Juhlavuoteni päättyessä

terkamoJätä kommentti

Tänä vuonna pääsin ”vahvojen vitosten kerhoon”, jota kieltämättä olin odotellut jo kotvan aikaa. Olin jo aiemmin päättänyt että 2023 olisi minun juhlavuoteni, josta ottaisin kaiken mahdollisen irti. Seuraavaa juhlavuotta kun saisin taas odotella 25 vuotta, eikä varmuutta sen näkemisestä ole kellään, kuten nyt joulun alla karvaasti sain kokea. Tiedä häntä, onko ollut sattuman kauppaa vai seurausta siitä, että olen tänä vuonna entistäkin tietoisemmin pyrkinyt elämään tätä elämääni, mutta kulunut vuosi on kokonaisuudessaan tarkasteltuna ollut mielestäni erinomainen.

Viisaammaksi en ole tullut ja ”kauneuden katoavaisuus” on muuttumassa teoriasta todellisuudeksi. Sitä vastoin olen havainnut tulevani kokemuksen karttuessa hieman pehmeämmäksi, monellakin eri tapaa. Nyt päättyvään vuoteen on mahtunut lukemattomia kohtaamisia ja tärkeitä keskusteluja niin tuttujen kuin tuntemattomienkin kanssa. Jopa siinä määrin että minun on väitetty sopeutuneen tänne kaakon kulmalle jo ”liiankin hyvin” kun luontevasti jutustelen itselleni vieraiden ihmisten kanssa turuilla ja toreilla, toisinaan jopa omasta aloitteestani.

Vanhimman ja parhaimman ystävän kanssa vietetty pitkä kesäinen viikonloppu konkretisoi kuinka pitkän matkan olemme kulkeneet yhdessä ja paikoin myös erillään, joskaan emme koskaan kaukana toisistamme. Hiljaiset havainnot siitä, että omista pojista on kovaa vauhtia tulossa nuoria miehiä, jotka osaavat ja tietävät mitä ihmeellisempiä asioita. Kohokohta on ollut myös huomata, että vaikka on ollut myrskyisiäkin aikoja, niin aaltojen laantuessa perhe on se, missä pidetään yhtä. Hoitotieteen dosentuurin saavuttaminen oli ammatillisesti tarkasteltuna vuoden kiistaton kohokohta, suoranainen kirsikka juhlavuosikakkuni päällä.  Jokainen, joka tämän polun on kulkenut, tietää kuinka paljon työtä, sitoutuneisuutta ja myös aikaa siihen on investoitu ennen kuin se maaliviiva on ollut edes näköpiirissä. Tämän takia on mielestäni oikeutettua ja myös ansaittua olla avoimen iloinen, kun prosessi on saatettu päätökseen.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan sanovat ja niin tulee juhlavuotenikin päätökseensä. En aio tehdä ensimmäistäkään uuden vuoden lupausta, koska tiedän että nämä lupaukset on tehty rikottaviksi, ainakin minulle on aina käynyt niin. Mutu-tuntumani kertoo minulle kuitenkin, että jos tämä vuosi on ollut ”yhtä juhlaa”, niin tulevan vuoden teemana lienee muutos. Kaikesta karttuneesta kokemuksesta ja kertyneestä iästä huolimatta lienen edelleen levoton sielu, jolla on omat haasteensa, mikäli asiat rullaavat eteenpäin tasaisesti liian pitkään. Olen myös havainnut, että päätökset, joita aiemmin olen tehnyt, eivät enää tunnukaan ihan niin hyviltä ideoilta kuin aiemmin. Ja koska näin on, niin niille pitää tehdä jotain. Pelkäänpä myös, että tulevalla vuodella saattaa olla tarjota luopumisen kokemus tai ainakin opetus siitä, että aika on loppujen lopuksi hyvin rajallinen käsite. Toisinaan jo se, että pystyy hyödyntämään ajan parhaalla mahdollisella tavalla, edellyttää muutosta. Mutta kuten tuleva vuosi, ovat tulevat muutoksetkin vielä vailla konkreettista muotoaan, joten katsellaan niitä tarkemmin ensi vuoden puolella.

Toivon teille kaikille parasta mahdollista vuotta 2024!

Anja

Pyhäinpäivän mietteitä

terkamoJätä kommentti

Marraskuu, ”kuoleman kuukausi” on täällä taas, yhtä koleana ja harmaana kuin aina ennenkin. Maan sanotan olevan martaana, mikä Kotimaisten kielten keskuksen mukaan johtaa vanhasta indoeurooppalaisesta lainasanasta ”marras” tarkoittaen kuollutta tai kuolemaisillaan olevaa (Kielikeskus, n.d.). Koiran kanssa metsäpoluilla marhatessani huomaan syksyn väriloiston himmentyneen, aivan kuin luonto olisi hiljentynyt talven lepoon. Mutta kuollut se ei onneksi ole, kunhan kerää voimiaan ensi kevättä varten.

Hiljentyminen on sana, joka usein yhdistetään myös pyhäinpäivään, tai entiseen pyhäinmiestenpäivään, jona sen itse olen oppinut tuntemaan. Kirkollisena juhlana alkunsa saanut pyhäinpäivä on ajan saatossa vakiintunut kuolleiden ihmisten muistopäiväksi, jolloin usein vieraillaan läheisten haudoilla tai hiljennytään muistamaan heitä muilla tavoin. Tapoja on monia kuten on ihmisiäkin, samoin olen ollut havaitsevani eroja eri sukupolvien välillä.

Mummolleni päivä oli erityisen tärkeä ja haudalla käytiin, halusimme me muut tai emme. Pappa yritti joskus ehdotella, että josko nuorison jättäisi kotiin. Mummon kiukkuisen katseen hiljentämänä hän kuunteli jo tutuksi tulleen tokaisun siitä etteivät ”nuoret opi menneestä, jos ei sitä heille opeteta” kehottaen meitä samalla jo pistämään kenkiä jalkaan. Päivän mittaan, yleensä iltaisin kuulimme tarinoita kuolleista (tai muuten vaan kadonneista) ystävistä ja sukulaisista, mummon muistoja Karjalasta ja nuoruuden päiviltä.

Olen myös huomannut, että nuoruuteni kauniistikin ilmaistu rajallinen arvostus mummoni tarinoita kohtaan on iän myötä kasvanut. En tiedä johtuuko se karttuneesta iästä, elämänkokemuksesta, faktasta, että nykyään on itsellä huomattavasti suurempi määrä läheisiä vainajia ketä muistella, vai kaikkien näiden yhdistelmästä. Oli syy mikä tahansa, ymmärrän nykyään mummoani jo paljon paremmin juurikin tuon menneisyyden hiljaisen tiedon välittämisen merkityksen osalta.

Olisi suuri sääli kaikkien osapuolten kannalta, mikäli esimerkiksi kuopukseni ei tietäisi kuinka hänen nyt jo kuollut isänisänsä liikuttui ristiäisissä kyyneliin huomatessaan pojan saaneen toisen nimensä hänen perheensä perinteiden mukaisesti. Tai jos lapseni eivät tietäsi, mistä jotkin omat ”omituisuuteni” ja arvostamani traditiot juontuvat. Samoin koen heidän menettävän jotain hyvin oleellista tästä elämästä, jos he eivät sisäistä sitä tosiasiaa, että me kaikki olemme juuri sellaisia kuin olemme menneisyytemme ja siihen kuuluneiden ihmisten johdosta. Eikä se menneisyys rajoitu ainoastaan edelliseen sukupolveen, vaan siihen vaikuttavat tapahtumat ja myös ihmiset, jotka ovat kuolleet jo kauan ennen meidän syntymäämme.

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että vainajien muistelu on kuitenkin tärkeintä itselleni. Jo kuolleiden henkilöiden muisteluun hiljentyminen on paikoin kuin elokuvan katsominen omasta menneestä elämästään, niistä iloista ja suruista, joita se on tähän saakka sisältänyt. Sallia surujen tulla lähelle ja tarkastella, millaisena ne tällä hetkellä näyttävät ja mitä ne ovat itselleni opettaneet. Huomata jälleen kerran se, että kun mietimme kuolemaa, mietimme itseasiassa elämää, niitä asioita, jotka ovat itsellemme tärkeitä, joista haluamme pitää kiinni ja välittää eteenpäin seuraaville sukupolville.  Näiden asioiden ääreen mielestäni kannattaakin aika ajoin hiljentyä, koska ne antavat voimaa elää oman näköistä elämää.

Anja

Lähde:
Kotimaisten kielten keskus. n.d. Marraskuu. Luettavissa: https://www.kotus.fi/nyt/kysymyksia_ja_vastauksia/sanojen_alkuperasta/sanojen_alkuperasta_l-n/marraskuu