Avainsana: #thoughts

Työstä ja sen tekemisestä

terkamoJätä kommentti

Osallistuin tänään 35 maata kattavaan työolosuhteita käsittelevään tutkimukseen vuorostani tutkittavan roolissa, mikä oli kieltämättä mukavaa vaihtelua! Suomessa tutkimuksen toteuttaa Taloustutkimus, jonka edustaja kävi oven takana viime viikolla peräti kahdesti. Ensimmäisellä kerralla olin kokouksessa, enkä päässyt avaamaan (mitä nyt verhojen raosta ”salaa” kurkistelin). Hän oli jättänyt postilaatikkoon tutkimustiedotteen, joten kun hän toistamiseen seisoi oven takana, osasin jo odottaa mitä hänellä oli asiaa. Sovimme siis yhteisen ajan strukturoidulle haastattelulle ja täsmällisesti kello 10 hän olikin tänään jälleen oven takana.

Haastattelun aikana minulle jälleen kirkastui se, kuinka omanlaatuistaan tämä minun työni on. Koska toimin vuosityöajan puitteissa, saan ainakin periaatteessa ihan itse määritellä sen, koska työni teen ja millaisissa ajallisissa pätkissä, kunhan vuoden aikana pystyn osoittamaan tuon 1612 tehtyä työtuntia ja saavutan työlleni asetetut tavoitteet hyväksyttävällä tasolla. Mutta kun haastattelija kysyy montako kertaa kuluneen kuukauden aikana olen työskennellyt klo 22-05 välillä, ollaankin tilanteessa jossa rehellinen vastaus ilman selventäviä lisäkommentteja antaa kieltämättä hieman vääränlaisen vaikutelman. Kyllä, olen hyvin useasti työskennellyt klo 22 jälkeen, mutta tämä ei suinkaan johdu sen enempää työnantajasta kuin liiallisesta työkuormastakaan, vaan ihan omista henkilökohtaisista tavoistani. Rauhallisin aika perehtyä esimerkiksi opiskelijoiden teksteihin tai tekeillä olevaan käsikirjoitukseen nyt sattuu olemaan silloin kun nuoriso on nukkumassa ja koirakin rauhoittunut yötä vasten.  Samalla tavoin kysymykset siitä, kuinka usein työskentelen työajan ulkopuolella tai viikonloppuna ovat hyvin haasteellisia. Jos sitä ns. tavallista työaikaa ei ole vaan määrittelen itse ne ajat, jolloin työskentelen, niin silloin kaikki ajat, jolloin työskentelen ovat itselleni tavallista työaikaa.

Vähän samanlaisin miettein tarkastelin Työterveyslaitoksen tänään julkaisemaa Työn Suomi -raporttia, jonka mukaan työn tekemisen ajat ja paikat ovat moninaistuneet. Raportin mukaan 40% tekee säännöllistä päivätyötä, 30% joustavaa työaikaa (pääsääntöisesti päivisin) ja 17% vuorotyötä. Taidan itse kuulua sitten tuohon jäljelle jäävään 13% joka tekee ”jotain muuta” työaikaa. Mielenkiintoinen havainto oli myös se, että miesten työviikot ovat 0,5-2 h pidempiä kuin naisten riippumatta työaikamuodosta. Raportti kuvaa etätyön vakiintuneen tavaksi tehdä työtä, joskin lähes puolet (43%) vastaajista oli ilmoittanut etteivät voi tehdä etätyötä lainkaan. Reilun 10 vuotta pääsääntöisesti etäkontekstissa työskennelleenä on tunnustettava, että ns. pakollinen läsnäolo toimistolla 5pv/viikko tuntuisi itselleni erittäin vieraalta. En myöskään usko että se lisäisi omaa tuottavuuttani, ennemminkin päinvastoin kun pohdin näitä omia työtottumuksiani ja itselleni luontaisia työskentelyaikoja.

Sitä vastoin tunnistan raportissa esiin nostetut kuormituksen lähteet erinomaisen hyvin. Yli puolet (60%) ylemmissä toimihenkilöasemissa työskentelevistä naisista raportoivat usean asian samanaikaisen tekemisen aiheuttamasta kuormituksesta. Samoin 60% tästä ryhmästä koki työssä käsitellyn tietomäärän liian kuormittavana. Myönnän että etenkin multitaskaukseen ja sen yleisyyteen voin osin vaikuttaa ihan itse, mutta tuon tietomäärän osalta balanssin löytäminen on jo paljon haasteellisempaa. Digitaalisten välineiden on todettu raportissakin nopeuttavan työtä, mutta samanaikaisesti tietoa ja myös tehtäviä tulee ns. ”tuutin täydeltä” eri kanavia pitkin. Usein myös mietin sitä, missä määrin samanaikaiset työtehtävät ja toinen toistaan seuraavat deadlinet ovat seurausta omasta kykenemättömyydestä sanoa ”Ei” oikeassa kohtaa. Toisaalta olen oppinut jo rajaamaan toimintaani esimerkiksi somessa, jos on paljon tekemistä niin silloin some on se ensimmäinen asia, joka automaattisesti menee tauolle, niin mielellään kuin sitä olisikin läsnä ja päivittäisi blogiaan säännöllisesti.  

Positiivisena raportissa nousi esiin mielestäni myös se, että huomattava osa vastanneista koki työn antavan heille energiaa ja iloa, jotka puolestaan heijastuivat myös vapaa-aikaan ja ihmissuhteisiin. Useampi kuin joka kahdeksas koki myös työnsä merkityksellisenä, mikä on myös itselleni hyvin keskeinen arvo. Omaa työuraa on edessä vielä 18 vuotta (todennäköisesti), mikä on todella pitkä aika, jos työ näyttäytyy merkityksettömänä ja kuormittavana puurtamisena päivästä toiseen.

Anja

Lähde: Työterveyslaitos. 2024. Väänänen A., Toivanen M., Selander K., Joensuu M., & Airaksinen J (toim.). Työn Suomi Työolot, työkyky ja työhyvinvointi Terve Suomi -tutkimuksessa.

Uuden edessä

terkamoJätä kommentti

Tällä hetkellä istun junassa matkalla kohti Helsinkiä ja uutta tehtävääni yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Mielessä pyörii monenlaisia ajatuksia, joista päällimmäisenä on ilo ja innostus uusista kuvioista.

Tehtäväni sijoittuu viime vuonna alkaneeseen Terveydenhuollon kehittämisen maisteriohjelmaan, jossa opetan ja jonka kehittämiseen saan osallistua osana monialaista tiimiä. Tämä edellyttää myös sitä, että varmasti joudun omaksumaan paljon uutta ja astumaan reippaasti pois omalta mukavuusalueeltani. Samaan aikaan näen sen kuitenkin jälleen mahdollisuutena tarkastella omia näkökulmia ja ajattelutapaa, minkä uskon kehittävän itseäni niin ammatillisesti kuin myös ihmisenäkin.

Vaikka muutos on toivottu ja tervetullut, ei se kuitenkaan ole täysin ”kivuton”. Alkuviikosta kävin Kuopiossa hoitotieteen laitoksella ja kotiin ajellessani muistelin ihan ensimmäistä matkaani Itä-Suomen yliopiston Hoitotieteen laitokselle kesällä 2011. Minut oli valittu tuolloin tutkinto-opiskelijaksi ja silloin kaikkien uusien opiskelijoiden tuli käydä tapaamassa amanuenssi P. Mikkasta ja keskustella hänen kanssaan opintoihin liittyvistä suunnitelmistaan. Edelleen hymyilyttää tuota keskustelua muistellessani, luulen ettei se mennyt kummankaan osallistujan ennakko-odotusten mukaisesti.

Tuosta päivästä lähtien UEF ja Hoitotieteen laitos ovat kuitenkin olleet keskeinen osa omaa elämääni, ensin opiskelijana, sitten nuorempana tutkijana, projektipäällikkönä ja lopuksi yliopistonlehtorina. Näihin vuosiin on mahtunut niin iloja kuin surujakin, onnistumisia mutta myös tilanteita, joissa kaikki ei ole mennyt ”ihan niin kuin suunniteltiin”. Minulla on ollut ilo saada työskennellä erittäin älykkäiden ja ammattitaitoisten työkavereiden kanssa, jotka ovat tukeneet minua kukin omalla tavallaan ja antaneet minulle tilaa oman ammatillisen roolini muuttuessa ja kehittyessä. Heille kuuluukin suuri kiitos yhteisestä ajastamme sekä saamistani eväistä tulevalle matkalleni. Onnekseni yhteistyö jatkuu myös tulevaisuudessa erilaisten ohjausten merkeissä, joskin aiempaa pienimuotoisempana.

Nyt edessä on uusi työyhteisö uusine jäsenineen, joihin tutustumista odotan suurella mielenkiinnolla, etenkin kun en aiemmin ole työskennellyt yhtä monitieteisessä yhteisössä, jossa itse hoitotieteen edustajana saatan olla vähemmistössä, mitä en tällä hetkellä vielä tiedä. Koen että minut on jo nyt otettu hyvin vastaan Helsingissä, vaikka työsuhteeni alkaakin virallisesti vasta tänään. Olen päässyt jo tutustumaan osaan uusista kollegoistani ja saanut tietoa kevään opetuksistani samoin kuin itselleni uusista systemeistä. Kaikki tämä on välittänyt itselleni tunteen siitä, että olen ns. ”tervetullut porukkaan”. Vaikka moni asia on uutta ja opeteltavaa riittää vielä paljon, luotan siihen, että saan tarvittaessa apua, mikä vain vahvistaa sitä uuteen alkuun liittyvää positiivista jännitystä, joka siihen kuuluukin. Sillä ollaanpa rehellisiä, huolimatta kaikesta siitä kokemuksesta, jota on ehtinyt matkan varrella karttua, uudet alut ovat aina jännittäviä ja täynnä mahdollisuuksia!

Entisen ohjaajani sanoin: ”Tästä on hyvä jatkaa!”

Anja

”Suomessa pitää hoitaa sydäntä, sielua ja selkää”

terkamoJätä kommentti

Näin minulle opetettiin jo 1990-luvun alussa, kun aloitin sairaanhoitajaopinnot Pirkanmaan terveydenhuolto-oppilaitoksessa. Tarkastellessani Suomen terveysprofiilia vuodelta 2023 totesin että vaikka aika kuluu niin tuolloisen opettajani lausahdus on edelleen ajankohtainen.

Kuten eri tahoilla on jo uutisoitu, suomalaisten elinajanodote laski merkittävästi vuonna 2022, ollen nyt 81,2 elinvuotta. Tämä lasku suurempi kuin pohjoismaissa tai EU:n alueella keskimääräisesti. Edelleen huomattava osa kuolemista voidaan selittää käyttäytymiseen liittyvillä riskitekijöillä (kolmannes vuoden 2019 kuolemista). Positiivista on se, että päivittäin tupakoivien aikuisten osuus on EU:n keskiarvoa pienempi, sitä vastoin parin viime vuoden aikana lisääntynyt liikalihavuus on tällä hetkellä yleisempää kuin EU:ssa keskimäärin (OECD 2024).

Kuten aiemmissakin raporteissa, myös tässä uusimmassa Suomen kuvataan käyttävän terveydenhuoltoon vähemmän rahaa asukasta kohden kuin Pohjoismaat tai EU:n keskiarvo. Samaan aikaan kotitalouksien maksettavaksi jää muita Pohjoismaita tai EU:n keskiarvoa suuremmat osuudet erilaisina asiakasmaksuina (n. 16%). Kototalouksien terveydenhuoltomenoista puolet aiheutuu joko lääkkeistä tai hammashoidon kuluista (OECD 2024).

Myöskään saavutettavuuden osalta raportti ei ole kovin imartelevaa luettavaa. Sen mukaan suomalaisten ilmoittama tyydyttämättömän lääketieteellisen hoidon määrä on suurempi kuin muissa Pohjoismaissa tai EU:ssa keskimäärin. Suurituloisimman ja pienituloisimman viidenneksen välinen ero oli suuri johtuen odotusajoista, mikä on terveyden tasa-arvon näkökulmasta huomionarvoista. Matalan tulotason ryhmässä tyydyttämättömän lääketieteellisen hoidon tarpeen määrä oli n. 10% (EU:n keskiarvo n. 4%) ja korkean tulotason ryhmässä puolestaan n. 5% (EU:n keskiarvo n. 2%, OECD 2024). Toki väestön ikääntyminen kasvattaa terveydenhuollon palveluiden tarvetta, mutta saatavuuden varmistaminen potilaiden tarpeita vastaavalla tavalla olisi mielestäni ensiarvoisen tärkeää. Tosin viimeaikainen uutisointi palveluverkoston karsimisesta ja terveysasemien sekä vuodeosastojen lakkautussuunnitelmista herättää ainakin itsessäni enemmän huolta kuin luottamusta tulevaisuuteen.

Vuonna 2022 lähes joka kolmannes kuolema aiheutui verenkiertoelinten sairauksista. Saman tilaston mukaan alkoholiperäisiin tauteihin ja alkoholimyrkytykseen kuoli vuonna 2022 lähes 1700 ihmistä, joista selkeä enemmistö oli miehiä. Mielenkiintoista on se, että miesten alkoholikuolleisuus kuitenkin väheni ja naisten kasvoi edellisvuodesta. Myönteistä on puolestaan se, että alkoholikuolleisuus oli korona-aikaa edeltävää vuotta pienempää niin miehillä kuin naisillakin. Itsemurhaan kuoli 2022 yhteensä 740 henkilöä, joista ¾ oli miehiä. Itsemurhaan kuolleiden miesten keski-ikä oli 49 ja naisten 48 vuotta, mutta joka kymmenes itsemurhaan kuolleesta oli alle 25-vuotias (SVT 2023).

OECD:n (2024) raportin mukaan vuonna 2019 tapahtuneista kuolemista yli kolmannes voidaan selittää käyttäytymiseen liittyvillä riskitekijöillä: tupakoinnilla, alkoholin käytöllä ja liikkumattomuudella. Jos näitä riskejä tarkastellaan yksittäisinä, huomataan että suomalaiset tupakoivat vähemmän kuin EU:ssa keskimäärin, samoin alkoholin kulutus on lievästi alhaisempaa EU:n keskiarvoon verrattuna. Sitä vastoin liikunnan vähäisyys ja ravintoon liittyvät riskit ovat EU:n keskiarvoa korkeammat. Selvää on myös se, että riski terveydelle syntyy ennen kaikkea näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Aiemmin mainitsemani ylipaino näyttää olevan yksi tulevaisuuden haasteista, vuoteen 2040 mennessä suomalaisten miesten liikalihavuuden odotetaan nousevan 23 ja naisten 30 prosenttiin. Huolestuttavaa on myös se, että vuonna 2020 nuorista (2–6-v.) pojista 27% ja tytöistä 16% olivat rekisteriaineiston mukaisesti ylipainoisia tai liikalihavia (OECD 2024). Elämäntapojen osalta korostuu se ”sydämen ja selän” hoito, toistuvasti ja vahvasti todennettujen yhteyksien johdosta.

Merkittävimmät mielenterveyden ongelmat ovat OECD:n (2024) raportin mukaan edelleen masennus, ahdistus ja päihteiden väärinkäyttö. Masennus ja ahdistusoireiden kuvataan pahentuneen merkittävästi pandemian aikana johtuen sosiaalisesta eristyneisyydestä samoin kuin taloudellisesta ja terveydellisestä turvattomuudesta. Kouluterveyskyselyn tulosten mukaan 8.–9.-luokkalaisten ahdistuneisuusoireet ovat edelleen kasvaneet vuosina 2021–2023, joskaan eivät yhtä nopeasti kuin edeltävinä kahtena vuotena. Mielenterveyspalveluiden vastuun siirtyminen hyvinvointialueille odotetaan raportissa parantavan näiden integrointia ja koordinointia. Samoin raportissa nostetaan esiin kansallinen mielenterveysstrategia ja itsemurhien ehkäisyohjelma vuosille 2020–2030, jossa mielenterveys on muun muassa tunnistettu inhimillisenä pääomana. Itse toivon että tämän strategia ei jää teoreettiseksi, vaan se aidosti kyetään jalkauttamaan käytäntöön koska nuorten ahdistuneisuusluvut sekä mielenterveyden haasteiden ilmenevyys ennustavat tilannetta jossa edelleen hoidamme ”sydäntä, sielua ja selkää” myös siinä vaiheessa, kun itse ”sitten joskus” eläköidyn.

Anja

Lähteet:
OECD/European Observatory on Health Systems and Policies (2024), Suomi: Maan terveysprofiili 2023, OECD Publishing, Paris, https://doi.org/10.1787/dcbda54d-fi.

Tilastokeskus (SVT). 2023. Kuolemansyyt [verkkojulkaisu]. Viiteajankohta: 2022. ISSN=1799-5051. Helsinki: Tilastokeskus. https://www.stat.fi/julkaisu/cl8mlgiehwn8z0cvzmey6j7sr

Juhlavuoteni päättyessä

terkamoJätä kommentti

Tänä vuonna pääsin ”vahvojen vitosten kerhoon”, jota kieltämättä olin odotellut jo kotvan aikaa. Olin jo aiemmin päättänyt että 2023 olisi minun juhlavuoteni, josta ottaisin kaiken mahdollisen irti. Seuraavaa juhlavuotta kun saisin taas odotella 25 vuotta, eikä varmuutta sen näkemisestä ole kellään, kuten nyt joulun alla karvaasti sain kokea. Tiedä häntä, onko ollut sattuman kauppaa vai seurausta siitä, että olen tänä vuonna entistäkin tietoisemmin pyrkinyt elämään tätä elämääni, mutta kulunut vuosi on kokonaisuudessaan tarkasteltuna ollut mielestäni erinomainen.

Viisaammaksi en ole tullut ja ”kauneuden katoavaisuus” on muuttumassa teoriasta todellisuudeksi. Sitä vastoin olen havainnut tulevani kokemuksen karttuessa hieman pehmeämmäksi, monellakin eri tapaa. Nyt päättyvään vuoteen on mahtunut lukemattomia kohtaamisia ja tärkeitä keskusteluja niin tuttujen kuin tuntemattomienkin kanssa. Jopa siinä määrin että minun on väitetty sopeutuneen tänne kaakon kulmalle jo ”liiankin hyvin” kun luontevasti jutustelen itselleni vieraiden ihmisten kanssa turuilla ja toreilla, toisinaan jopa omasta aloitteestani.

Vanhimman ja parhaimman ystävän kanssa vietetty pitkä kesäinen viikonloppu konkretisoi kuinka pitkän matkan olemme kulkeneet yhdessä ja paikoin myös erillään, joskaan emme koskaan kaukana toisistamme. Hiljaiset havainnot siitä, että omista pojista on kovaa vauhtia tulossa nuoria miehiä, jotka osaavat ja tietävät mitä ihmeellisempiä asioita. Kohokohta on ollut myös huomata, että vaikka on ollut myrskyisiäkin aikoja, niin aaltojen laantuessa perhe on se, missä pidetään yhtä. Hoitotieteen dosentuurin saavuttaminen oli ammatillisesti tarkasteltuna vuoden kiistaton kohokohta, suoranainen kirsikka juhlavuosikakkuni päällä.  Jokainen, joka tämän polun on kulkenut, tietää kuinka paljon työtä, sitoutuneisuutta ja myös aikaa siihen on investoitu ennen kuin se maaliviiva on ollut edes näköpiirissä. Tämän takia on mielestäni oikeutettua ja myös ansaittua olla avoimen iloinen, kun prosessi on saatettu päätökseen.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan sanovat ja niin tulee juhlavuotenikin päätökseensä. En aio tehdä ensimmäistäkään uuden vuoden lupausta, koska tiedän että nämä lupaukset on tehty rikottaviksi, ainakin minulle on aina käynyt niin. Mutu-tuntumani kertoo minulle kuitenkin, että jos tämä vuosi on ollut ”yhtä juhlaa”, niin tulevan vuoden teemana lienee muutos. Kaikesta karttuneesta kokemuksesta ja kertyneestä iästä huolimatta lienen edelleen levoton sielu, jolla on omat haasteensa, mikäli asiat rullaavat eteenpäin tasaisesti liian pitkään. Olen myös havainnut, että päätökset, joita aiemmin olen tehnyt, eivät enää tunnukaan ihan niin hyviltä ideoilta kuin aiemmin. Ja koska näin on, niin niille pitää tehdä jotain. Pelkäänpä myös, että tulevalla vuodella saattaa olla tarjota luopumisen kokemus tai ainakin opetus siitä, että aika on loppujen lopuksi hyvin rajallinen käsite. Toisinaan jo se, että pystyy hyödyntämään ajan parhaalla mahdollisella tavalla, edellyttää muutosta. Mutta kuten tuleva vuosi, ovat tulevat muutoksetkin vielä vailla konkreettista muotoaan, joten katsellaan niitä tarkemmin ensi vuoden puolella.

Toivon teille kaikille parasta mahdollista vuotta 2024!

Anja

Monitahoinen ja merkityksellinen selviytyminen

terkamoJätä kommentti

Seurasin eilen etänä Anu Viitalan väitöstä, jossa vastaväittäjänä toimi dosentti Satu Elo. Kyseinen väitöstutkimus kohdistui parantumatonta syöpää sairastavan potilaan selviytymiseen, mikä aiheena on tärkeä, etenkin kun tutkimus lähestyi selviytymistä juuri potilaan näkökulmasta. Useinhan selviytymistä tarkastellaan itse potilaan ulkopuolelta, pääosin läheisten tai terveydenhuollon ammattilaisten näkökulmista. Väitöstilaisuus itsessään eteni mukavasti totutun kaavan mukaan, sisältäen erittäin mielenkiintoista ja antoisaa keskustelua, jossa itselleni resonoi etenkin selviytymisen käsitteeseen liittyvä vuoropuhelu.

Kuolemantutkimuksen alueella selviytyminen on keskeinen tutkimusteema, jota itse olen myös eri artikkeleissa käsitellyt. Läheisten selviytymistä ja sitä edistäviä tai estäviä tekijöitä on tutkittu eri kuolintapojen yhteydessä paljonkin, mutta kuten eilisessä vuoropuhelussakin nousi esiin, olisi myös tärkeää selvittää, mitä se selviytyminen itseasiassa eri ihmisille merkitsee, eli käytännössä mitä se itse selviytyjälle eri tilanteissa tarkoittaa? Etenkin kun surevalle selviytyminen jo sanana herättää negatiivisia tunteita ja kysymyksen voiko omasta tilanteesta edes mitenkään selviytyä.

Itse väitöskirjassaan Anu Viitala (2023) on määritellyt selviytymisen kyvyksi selviytyä elämässä parantumattoman syövän kanssa ja siitä huolimatta, eli kyvyksi selviytyä sairauden aiheuttamista muutoksista terveydentilassa ja arkeen, sosiaaliseen kanssakäymiseen ja mahdollisesti työhön liittyvistä ongelmista. Tässä määritelmässä on paljon yhteneväisyyttä kuolemantutkimuksen piirissä esiintyvien selviytymisen kuvausten kanssa. Samoin sopeutumisen liittäminen osaksi selviytymistä on näkökulma, jonka tunnistan myös kuolemantutkimuksen piiristä ja josta itsekin olen monesti puhunut. Selviytymistä on myös se, että pystyy tarkastelemaan läheisen kuolemaa osana omaa yksilöllistä elämänkulkua. Se ei välttämättä ole sama asia kuin paluu työhön tai sosiaalisiin suhteisiin yhtä ”ehyenä” ja ”vahvana” kuin ennen menetyskokemusta eikä kaikissa tapauksissa lähelläkään läheisen kuoleman hyväksyntää.

Selviytyminen itsessään on voimakas sana, joka usein liitetään juuri vakavaan sairastumiseen ja kuolemaan. Itse koen että selviytymiskokemuksia tapahtuu pitkin ihmisen elämänkaarta, kun kohtaamme tilanteita, jotka tuottavat vahvoja pettymyksen tai surun tunteita. En usko, että meistä kukaan välttyy vastoinkäymisiltä elämänsä aikana ja näissä tilanteissa läheisten ihmisten olemassaolo, samoin kuin aiemmat kokemukset ovat selviytymisen kannalta merkityksellisiä.  Edellisten ohella Viitala (2023) nostaa väitöskirjassaan elämänlaadun yhdeksi selviytymisen kokemuksen tärkeimmäksi tekijäksi.

Tässä kohden ”preventikko” sisälläni nostaa päätään muistuttaen koherenssin tunteen kolmesta elementistä; tunteesta elämän hallittavuudesta, ymmärtämisestä ja erityisesti sen merkityksellisyydestä. Eli käytännössä ihminen, joka kokee elämänsä merkitykselliseksi ajatellen, että hän pystyy hallitsemaan sitä (ainakin pääosin) ja ymmärtää elämäänsä vaikuttavia tekijöitä, usein myös kokee elämänlaatunsa hyväksi. On helppo ajatella, että tällaiset ihmiset myös selviytyvät paremmin tulevista vastoinkäymisistä. Se ei tarkoita, etteivätkö myös hyvän koherenssin tunteen omaavat henkilöt kansankielellä ilmaistuna ”romahtaisi” tai etteivätkö he voisi kokea epätoivoa tai olla haavoittuvia. Mutta usein nämä ihmiset löytävät tai antavat merkityksen kokemuksilleen, mikä myös Viitalan (2023) väitöskirjan mukaan tukee selviytymistä. Samoin oman kokemukseni mukaan koherenssin tunne antaa myös varmuutta siihen, että ”elämä kantaa” eli että vastoinkäymisistä on mahdollisuus selviytyä.

Ajattelen kuitenkin, että selviytyminen tai edes muuttuneeseen tilanteeseen sopeutuminen vie aikaa, joka jokaiselle tulisi sallia, juuri niin paljon kuin hän tarvitsee. Ja on hyvä myös muistaa, etteivät kaikki meistä koskaan ”selviä” mikäli kohdattu muutos tai menetys on riittävän suuri. Ja näissä tilanteissa heille tulisi pystyä tarjoamaan se tuki ja ”kannattelu” jota he tarvitsevat, koska ilman näitä heiltä evätään myös se selviytymisen mahdollisuus, eli toivo, jota meistä jokainen vaikeassa tilanteessa tarvitsee.

Anja

Lähde:

Viitala A. 2023. Parantumatonta syöpää sairastavan potilaan selviytyminen: Elämää sairauden kanssa ja siitä huolimatta. Tampereen yliopiston väitöskirjat 894. Luettavissa: https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-3135-1

Eutanasiakeskustelun uusi nousu

terkamoJätä kommentti

Viimeiset viikot ovat todentaneet sen, mitä itse jo kesästä lähtien olen ounastellut: yhteiskunnallinen keskustelu eutanasiasta ja lääkäriavusteisesta itsemurhasta on jälleen aktivoitunut. Tämä aktivoituminen on luonnollisesti yhteydessä uuteen kansalaisaloitteeseen joka avautui 2.11.2023. Tuon jälkeen eutanasia on noussut säännöllisesti muutaman päivän välein esiin median eri kanavilla. Kuten elokuussa antamassani haastattelussa nostin esiin, tämä keskustelu nousee pintaan noin 10 vuoden välein, joten ajankohta ei sinänsä ole yllättävä.

Tälle keskustelulle on tarvetta, sen osoittaa sekä edellisen kansalaisaloitteen keräämät yli 63 000 kannatusilmoitusta sekä tosiasia, että kahdessa viikossa yli 25 000 henkilöä on käynyt ilmaisemassa kannatuksensa avoinna olevalle kansalaisaloitteelle. Edellisen lisäksi keskustelun aktivoituminen osittaa myös sen, että osalle yhteiskuntaamme tämä asia on merkityksellinen vuosiluvusta tai edellisestä keskustelusta kuluneesta ajasta huolimatta.

Keskustelusta ei ole odotettavissa yhtään sen helpompaa tai yksinkertaisempaa kuin koskaan aiemminkaan. Ja tämä on mitä parhain asia, koska samalla keskustellaan ihmiskunnan perusarvoista, kuten oikeudesta elämään, ihmisarvosta, autonomiasta ja oikeudenmukaisuudesta. Näiden teemojen käsittely ei mielestäni saakaan olla helppoa. Samoin ajatus eutanasiasta herättää toisinaan hyvinkin vahvoja tunteita, mikä todennäköisesti tulee värittämään keskustelua eri foorumeilla. Toivon kuitenkin osaltani, että keskustelijat olisivat valmiita kuulemaan ja tunnustamaan erilaiset näkemykset sekä oikeuttamaan ne, koska tähän kysymykseen ei ole, eikä koskaan tule olemaan ”yhtä oikeaa” vastausta. Oli lopputulos mikä tahansa, se tulee koostumaan eri kokoisista ja laatuisista kompromisseista. Toisaalta, mikäli aitoa halua keskustelun edistämiselle ei ole tai osallistujat eivät ole valmiita kuuntelemaan omasta näkemyksestä eriäviä mielipiteitä, yhteisen ymmärryksen löytymiselle ole todellista mahdollisuutta. En tiedä, mutta otaksun että tämä on ollut eräs vaikuttava tekijä siihen, ettei STM:n asettama työryhmä lopulta päässyt yhteisymmärrykseen eutanasian osalta.

Toinen asia, mikä käytävää keskustelua haastaa, on se käsitteiden monitahoisuus, jota eri osallistujat käyttävät. Viimeisin esimerkki on lääkäriavusteisen itsemurhan nimittäminen ”lääkäriavusteiseksi kuolemaksi”. Tämä on omasta mielestäni keinotekoinen rakennelma, jossa käytännössä toteutettu itsemurha halutaan ilmaista positiivisemmassa mielessä, jotta positiivinen suhtautuminen siihen olisi helpompaa. Valitettavasti tämä kuitenkin todennäköisesti myös sekoittaa etenkin kansalaisten käsityksiä vielä entisestään, vaikka jo vuosia on kirjoitettu siitä, kuinka päinvastoin tulisi pyrkiä käsitteiden selkeyttämiseen ja yhtenäistämiseen.

Aiheen ollessa edellisen kerran ajankohtainen keskustelu käytiin lääkäreiden ohella pitkälti poliitikkojen, eri uskontokuntien edustajien sekä kansalaisryhmien välillä. Sairaanhoitajien ääni jäi kuulumattomiin, vaikka he viettävät paljon aikaa potilaiden kanssa ja usein ovat se ensimmäinen henkilö, jolle kuolemaa toivova pyyntönsä esittää. Heillä on kansainvälisten tutkimusten mukaan keskeinen asema eutanasiaprosessissa aina pyynnön esittämisestä potilaan kuoleman jälkeiseen aikaan, jolloin he tukevat kuolleen läheisiä. Edelleenkään sairaanhoitajilla ei ole oikeutta kieltäytyä esim. osallistumisesta aborttiin omaan vakaumukseen tms. perustuen. Laajemmassa kontekstissa näen tämän kysymyksen ajankohtaisuuden ja merkityksen kasvavan, riippuen nyt alkaneen keskustelun lopputuloksesta. Näin ollen itse ajattelen, että sairaanhoitajien edustajien tulisi aktiivisesti ottaa osaa eutanasiaa koskevaan keskusteluun, koska sen lopputulos mitä suurimmassa määrin koskee myös meidän ammattiryhmäämme. Tässäkin mielestäni sanonta ”If you are not at the table, then you are on the table” on erittäin osuva.

Anja

Pyhäinpäivän mietteitä

terkamoJätä kommentti

Marraskuu, ”kuoleman kuukausi” on täällä taas, yhtä koleana ja harmaana kuin aina ennenkin. Maan sanotan olevan martaana, mikä Kotimaisten kielten keskuksen mukaan johtaa vanhasta indoeurooppalaisesta lainasanasta ”marras” tarkoittaen kuollutta tai kuolemaisillaan olevaa (Kielikeskus, n.d.). Koiran kanssa metsäpoluilla marhatessani huomaan syksyn väriloiston himmentyneen, aivan kuin luonto olisi hiljentynyt talven lepoon. Mutta kuollut se ei onneksi ole, kunhan kerää voimiaan ensi kevättä varten.

Hiljentyminen on sana, joka usein yhdistetään myös pyhäinpäivään, tai entiseen pyhäinmiestenpäivään, jona sen itse olen oppinut tuntemaan. Kirkollisena juhlana alkunsa saanut pyhäinpäivä on ajan saatossa vakiintunut kuolleiden ihmisten muistopäiväksi, jolloin usein vieraillaan läheisten haudoilla tai hiljennytään muistamaan heitä muilla tavoin. Tapoja on monia kuten on ihmisiäkin, samoin olen ollut havaitsevani eroja eri sukupolvien välillä.

Mummolleni päivä oli erityisen tärkeä ja haudalla käytiin, halusimme me muut tai emme. Pappa yritti joskus ehdotella, että josko nuorison jättäisi kotiin. Mummon kiukkuisen katseen hiljentämänä hän kuunteli jo tutuksi tulleen tokaisun siitä etteivät ”nuoret opi menneestä, jos ei sitä heille opeteta” kehottaen meitä samalla jo pistämään kenkiä jalkaan. Päivän mittaan, yleensä iltaisin kuulimme tarinoita kuolleista (tai muuten vaan kadonneista) ystävistä ja sukulaisista, mummon muistoja Karjalasta ja nuoruuden päiviltä.

Olen myös huomannut, että nuoruuteni kauniistikin ilmaistu rajallinen arvostus mummoni tarinoita kohtaan on iän myötä kasvanut. En tiedä johtuuko se karttuneesta iästä, elämänkokemuksesta, faktasta, että nykyään on itsellä huomattavasti suurempi määrä läheisiä vainajia ketä muistella, vai kaikkien näiden yhdistelmästä. Oli syy mikä tahansa, ymmärrän nykyään mummoani jo paljon paremmin juurikin tuon menneisyyden hiljaisen tiedon välittämisen merkityksen osalta.

Olisi suuri sääli kaikkien osapuolten kannalta, mikäli esimerkiksi kuopukseni ei tietäisi kuinka hänen nyt jo kuollut isänisänsä liikuttui ristiäisissä kyyneliin huomatessaan pojan saaneen toisen nimensä hänen perheensä perinteiden mukaisesti. Tai jos lapseni eivät tietäsi, mistä jotkin omat ”omituisuuteni” ja arvostamani traditiot juontuvat. Samoin koen heidän menettävän jotain hyvin oleellista tästä elämästä, jos he eivät sisäistä sitä tosiasiaa, että me kaikki olemme juuri sellaisia kuin olemme menneisyytemme ja siihen kuuluneiden ihmisten johdosta. Eikä se menneisyys rajoitu ainoastaan edelliseen sukupolveen, vaan siihen vaikuttavat tapahtumat ja myös ihmiset, jotka ovat kuolleet jo kauan ennen meidän syntymäämme.

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että vainajien muistelu on kuitenkin tärkeintä itselleni. Jo kuolleiden henkilöiden muisteluun hiljentyminen on paikoin kuin elokuvan katsominen omasta menneestä elämästään, niistä iloista ja suruista, joita se on tähän saakka sisältänyt. Sallia surujen tulla lähelle ja tarkastella, millaisena ne tällä hetkellä näyttävät ja mitä ne ovat itselleni opettaneet. Huomata jälleen kerran se, että kun mietimme kuolemaa, mietimme itseasiassa elämää, niitä asioita, jotka ovat itsellemme tärkeitä, joista haluamme pitää kiinni ja välittää eteenpäin seuraaville sukupolville.  Näiden asioiden ääreen mielestäni kannattaakin aika ajoin hiljentyä, koska ne antavat voimaa elää oman näköistä elämää.

Anja

Lähde:
Kotimaisten kielten keskus. n.d. Marraskuu. Luettavissa: https://www.kotus.fi/nyt/kysymyksia_ja_vastauksia/sanojen_alkuperasta/sanojen_alkuperasta_l-n/marraskuu