En tiedä johtuuko tämä kertyvästä kokemuksesta, kuuluisasta viidenkympin rajapyykin saavuttamisesta vai mistä, mutta huomaan yhä useammin palaavani ajatuksissani menneisiin tapahtumiin. Tänä aamuna heräsin muistoon omasta väitöspäivästäni, siitä jännityksestä ja pelonsekaisesta riemusta, jota koin istuessani kampaajalla omasta mielestäni aivan liian aikaisin aamulla.

Tuosta päivästä on tänään tasan seitsemän vuotta ja paljon on tapahtunut sen jälkeen. Matkaan on mahtunut suuria tunteita ja elettyä elämää isolla E:llä, loppusaldon ollessa kuitenkin positiivisen puolella, mistä pitää olla kiitollinen. Karonkassa eräs ystäväni kysyi, millaisena itse näen tulevan akateemisen urani ja muistan, kuinka maalasin hänelle kuvan seesteisestä, etiikan ja kuolemantutkimuksen täytteisestä tulevaisuudestani. Muistan myös hyvin hänen ilmeensä, kun hän toivotti minulle onnea valitsemallani tiellä.

Maalamani tulevaisuus alkoikin hyvin lupaavasti, olin pitkässä tutkijavaihdossa Belgiassa ja edelleen pystyin keskittymään ainoastaan tutkimukseen ja oman post doc-tutkimukseni suunnitteluun. Rahoituksen osalta en ollut ”ihan niin onnekas”, mutta en luopunut toivosta, vaan ajattelin että kyllä se sieltä napsahtaa, kun vain ahkerasti yrittää… ja minähän yritin. Se että jäin työttömäksi ei suoranaisesti hidastanut vauhtia, koska kyllähän sitä säästetyt eurot mielellään tähän tarkoitukseen sijoittaa, eikö totta. Ja niin mahdollistui myös tutkimusvierailu Salfordin yliopistoon 2018.

Jossain kesän tienoilla 2018 mieleen tuli ensimmäistä kertaa kuitenkin ajatus siitä, että se tavoiteltu tulevaisuus saattaa jäädä toteutumatta ainakin siinä muodossaan kuin olin sitä ajatellut. Työttömyys ei myöskään tuntunut kovin mukavalle, olenhan henkilö, joka määrittää itseään suhteellisen vahvasti työn kautta, sitä paitsi säästötkin alkoivat olla jo käytetty. Joten ei muuta kuin takaisin koulun penkille, ammatillisen opettajan opintojen pariin. Joululahjaksi tuli vielä positiivinen päätös isosta rahoituksesta, joka tosin ei kohdistunut kuolemantutkimukseen vaan hoitotyön johtamiskoulutukseen.

Näinpä huomasin 2019 alussa olevani tilanteessa, joka vielä pari vuotta aikaisemmin olisi ollut itselleni täysin absurdi: Projektipäällikkönä ja tutkijana kahdessa valtakunnallisessa johtamisen hankkeessa ja keskellä opettajan opintoja. Selvää on myös se, että johtamisen substanssiosaaminen ei todellakaan ollut se vahvoin osa-alueeni. Joten illat ja viikonloput kuluivat kirjallisuuden ja aiheeseen liittyvän tutkimuksen parissa, minkä takia resursseja ei muihin aktiviteetteihin riittänyt. Vastaamatta jäävien yhteydenottojen ohella tämä ilmeni myös siinä, että blogi jäi suunnittelemattomalle tauolle.

Vuotta myöhemmin olin jo päättänyt aloittaa bloggaamisen uudelleen, mutta COVID-19 sotki tämän, kuten monet muutkin, suunnitelman koska se edellytti hankkeen toteutuksen uudelleenjärjestelyä opiskelijoiden ollessa terveydenhuollon ammattilaisia, joita yllättävät muutokset koskettivat hyvin voimakkaasti.

Seuraavan kerran tarkoituksenani oli aktivoida blogi keväällä 2021. Tämä tyssäsi itselleni erittäin läheisen henkilön kuolemaan, joka paitsi tuli täysin yllättäen myös järisytti omaa tunne-elämääni erittäin voimakkaasti johtaen tilanteeseen, jossa minulla ei ollut oikein mitään sanottavaa juuri kenellekään. Joten jälleen kirjoittamisen aloitus, tai ennemminkin sen jatkaminen, siirtyi eteenpäin.

Nyt on kuitenkin tullut jälleen aika, jolloin blogin kirjoittaminen tuntuu jälleen hyvältä ja itselleni luontevalta ajatukselta. Moni asia on kuitenkin muuttunut ja se todennäköisesti tulee ilmenemään myös tämän blogin sisällöissä. Hoitotyön johtamisesta on muodostunut itselleni tuttu ja merkityksellinen sisältöalue kuoleman ja elämän loppuvaiheen eettisten kysymysten oheen.  Samoin opettajuus on tuonut työelämään enemmän iloa kuin olisin osannut edes ajatella. Se, mikä säilyy ennallaan, on blogin tarkoitus, kuvata tätä elämää akatemian sisällä ja sen ulkopuolella.