Taas on se aika vuodesta, jolloin uransa eri vaiheessa olevat tutkijat ja sellaiseksi opiskelevat katselevat säännöllisesti sähköpostejaan ja kuulostelevat kilahtaako puhelin merkiksi uuden viestin saapumisesta. Tämän vuoden viimeisten apurahojen myöntöpäivät ovat siis käsillä. Osa odottajista on kanssani samassa tilanteessa, tietämättömänä siitä mistä se leipä ensi vuonna tulee pöytään, toisten ollessa hieman levollisimmin mielin.

Tutkimuksen rahoituskuvioista keskustellaan säännöllisesti, sen mielekkyydestä tai mielettömyydestä kirjoitti myös Itä-Suomen tutkimuspalvelupäällikkö Jaana Backman, joten en ota siihen sen enempää kantaa. Tällä hetkellä tilanne on tämä ja sen mukaan täytyy mennä, mikäli akatemian piirissä haluaa työskennellä. Itselläni ainakaan ei riitä energia näitä rakenteita vastaan taistelemiseen oman työni lisäksi.

Eilen kävin iltariennoilla Brysselissä ja istuessani junassa mietin tätä epävarmuutta, tilannetta jossa huomaan, ettei minulla ole varmaa vastausta useaan kysymykseen, joita minulle tällä hetkellä esitetään. Sattumalta eilen kävin keskustelua yhteistyökumppaneideni kanssa sekä täällä Leuvenissa, että Manchesterissa. Toinen kysyi sopisiko minulle luento maaliskuussa ja toinen tiedusteli koska tulen käymään yliopistolla. Vierailuajankohdan päättäminen oli luontevaa siirtää tammikuun alkuun ”kun tiedän enemmän ensi vuoden tilanteestani” mutta luentoa koskevaa kysymystä jouduin hetken pohtimaan. Uskallanko lupautua? Mitä jos jäänkin työttömäksi tohtoriksi, millainen mahdollisuus silloin on matkustaa? Tai jos en saa apurahaa, vaan tulen valituksi hakemaani työpaikkaan, miten uusi työnantaja suhtautuu jo aiemmin sopimiini sitoumuksiin? Jos en lupaudu ja asiat ratkeavat odottamallani, positiivisella tavalla, olen luopunut yhdestä tärkeästä tilaisuudesta.

Olen samaa mieltä siitä, ettei kyseinen esimerkki ole kenties se maailman vakavin, mutta tällaisia tilanteita on näissä taitekohdissa useita. Lupauduinhan minä luennoimaan, tosin pienellä varauksella, minkä vastapuoli hyväksyi, onhan hän jo akateemisen maailman konkari ja tietää kuinka tämä piiri pyörii. Häiritsevämpänä koen itse sen, että koko elämä on tavallaan hetkellisesti välitilassa. Mitään ei voi oikein suunnitella, kun varmuutta ei ole, oli sitten kyse pienistä tai suurista asioista. Tiedän olevani paljon viisaampi 26 päivän kuluttua, mutta kärsimättömänä ihmisenä sitä toivoisi, ettei tarvitsisi ihan niin pitkään odottaa, koska se odottavan aika on tunnetusti pitkä.

Odotellessa on pidettävä positiivista virettä yllä, kuka milläkin keinolla. Uskottava siihen vanhaan totuuteen, että asiat kyllä järjestyvät, tavalla tai toisella. IDEC-projekti on lähtenyt mukavasti käyntiin ja sen toteuttaminen jatkuu riippumatta siitä, millainen se oma tilanne on vuoden vaihteen jälkeen. Tästä kiitos suunnitteluvaiheen, jossa mahdolliset katkot rahoituksessa tai työllistyminen akatemian ulkopuolelle otettiin huomioon. Kun on joutunut katselemaan ympärilleen ”ihan tosimielellä” olen huomannut, että mahdollisuuksiakin on enemmän kuin alussa olisin ajatellut. Niihin täytyy vain tarttua, kun ne ovat niin sanotusti lähietäisyydellä. Hakemuksia täyttäessä olen myös joutunut pohtimaan sitä omaa osaamistani ja todennut sen olevan itseasiassa hyvinkin laaja-alaista, mikä vahvistaa sitä omaa uskoa tyyliin ”kyllä tämä tästä”. Mutta silti ne ajatukset tuppaavat kiertämään totuttua ympyrää, ”mitä jos…”

Toivotankin kaikille kanssasisarille ja -veljille kärsivällisyyttä ja positiivista mieltä päätöksiä odotellessa. Samoin toivon kaikille lukijoille hyvää huomista itsenäisyyspäivää! Kaikesta negatiivisesta huolimatta, Suomessa on hyvä elää ja olla, elämä voisi olla paljon huonomminkin.

Anja

p.s. Etsimme edelleen osallistujia esseetutkimukseen, jonka tarkoituksena on kuvata elämän loppuvaiheen hoidon eettisiä kysymyksiä omaisten, sairaanhoitajien sekä lääkäreiden näkökulmasta.