Toissa päivänä juhlittiin ystävänpäivää ja some täyttyi kukkasista, sydämistä sekä toinen toistaan ystävällisimmistä sanoista. Itse lähdin aikaisin ajamaan kohti Kotkaa ja opetuspäivää, joten joka aamuinen Twitter-sessioni jäi siltä päivältä väliin. Palattuani kotiin huomasin saaneeni linkin Savon Sanomien juttuun, jossa Antti Sarvela kirjoitti kuolemasta, tai lähinnä odotettavissa olevan kuoleman kohtaamisesta, omakohtaiseen kokemukseen nojaten. Juttu itsessään on lukemisen arvoinen ja herätti useitakin ajatuksia, mutta pysäyttävin on kuitenkin lopussa esitetty kysymys:

Pitääkö läheisen kuolema kohdata täysin omin voimin ja ilman ulkopuolista apua?

Sarvela ei kritisoi hoitoa, ei moiti ulkoisia puitteita tai pyri syyllistämään yhtään ketään yhtään mistään. Hän esittää kuitenkin kysymyksen, jota mielestäni ainakin terveydenhuollon henkilöstön on syytä pohtia, osana ammatillisuutta sekä inhimillisyyttä.

Elämän loppuvaiheen hoitoon kuuluu myös omaisten huomiointi. Tämän lauseen osaa varmasti ulkoa jokainen terveydenhuollon henkilöstöön kuuluva, joka on joskus ollut aiheen kanssa jossain tekemisissä. Ainakin teoriassa jokainen tietää, että kuolevan tarpeiden lisäksi tulee huomioida omaisten tarpeet. Läheisiä tulisi osallistaa kuolevan hoitoon heidän mahdollisuuksiensa mukaan ja tukea heitä sekä jäähyväisten jättämisessä, että suruprosessissa. Näin siis teoriassa.

Jäin kuitenkin miettimään, miksi niin usein kuitenkin saamme kuulla sekä lukea tilanteista joissa omainen kokee jäävänsä yksin, ilman sitä tukea jonka hän kokee tarvitsevansa läheisen kuoleman kohtaamiseen? Eikä kyseessä läheskään aina ole ihminen, joka haluaa kieltää lähestyvän kuoleman todellisuuden tai väistämättömyyden, vaan henkilö, joka on valmis hyväksymään läheisensä kuoleman mutta kokee tarvitsevansa jotain ”kättä pidempää” siinä tilanteessa.

Aikaisemmassa blogissani pohdin S. Sarivaaran (2016) graduun pohjautuen sitä, mikä tekee kuolemasta hoitajille vaikean. Kuoleman kohtaamiseen liittyi hoitajan tunne hallinnan menettämisestä, mikä voi olla erittäin vaikeaa käsitellä. En voi välttyä ajatukselta, että tämä on haaste myös kuolevan omaisen kohtaamiselle. Mutta samaan aikaan kysyn itseltäni, mihin tarvitsen hallinnan tunnetta tilanteessa, jonka tiedän olevan ”hallitsematon”? Ammattilaisena tiedän, ettei kuolema juuri kysy aikaa tai paikkaa, kaikista nykyajan mahdollisuuksista huolimatta, sehän siitä tekee niin ehdottoman. Ja jos minun sairaanhoitajana on tätä vaikea hyväksyä, miten vaikeaa sen on oltava kuolevan läheiselle, jolla on (syvä) tunneside kuolevaan?

Tietenkin tilanteeseen vaikuttaa myös se, miten hoitohenkilöstö on tottunut työssään kuolemaa käsittelemään, varsinkin hoitajan uran alkuvaiheessa. Nämä opitut tavat ja käytösmallit ohjaavat sitä omaa toimintaa usein tiedostamatta. Mikäli kuolleen potilaan laittaminen ja kuoleman kohtaaminen on totuttu tekemään rutiininomaisesti ilman sen mahdollisesti herättämien tunteiden käsittelyä, on selvää, ettei tällainen hoitaja välttämättä edes huomaa omaisen tuen tarvetta. Syystä tai toisesta se kuoleman inhimillisyys ja ainutkertaisuus on kadonnut ja siitä on tullut yksi toiminta muiden joukossa. Tiedän ettei näin ”saisi” kirjoittaa, mutta teen sen silti, koska olen myös näitä hoitajia matkani varrella kohdannut ja ollut kovin pahoillani heidän puolestaan. Ai miksikö? No siksi, että mielestäni pitää tapahtua jo paljon, että menettää kyvyn nähdä toisen ihmisen hätää tällaisessa tilanteessa.

Olen myös usein törmännyt ajatukseen ns. ”tavallisesta kuolemasta”. Tarkoittanee kuolemaa, johon ei sinänsä liity suuria tai odottamattomia käänteitä hoitotyön tai lääketieteen näkökulmasta. Haluan kuitenkin mainita, että läheiselle jokainen kuolema on ainutkertainen ja jokaiseen kuolemaan liittyy yksilöllisiä tunteita sekä merkityksiä. Jokainen läheinen voi menettää kyseessä olevan ihmissuhteen vain kerran, huolimatta siitä kuinka monta kuolevaa terveydenhuollon henkilöstö on työssään kohdannut tai tulee kohtaamaan. Eikä tämän tosiasian sivuuttaminen välttämättä ainakaan korosta hoitavan tahon ammatillisuutta, usein päinvastoin.

Joten vastauksena Sarvelan esittämään kysymykseen: Ei pitäisi.
Elämän loppuvaiheen hoitoa tulee kehittää, se on todettu jo monessa eri yhteydessä. Itse olen sitä mieltä että tiedon lisäämisen ohella terveydenhuollon henkilöstölle tulisi antaa nykyistä enemmän mahdollisuuksia erilaisten tilanteiden reflektointiin, niin koulutuksen aikana kuin työelämässäkin. Samalla tavoin olisi hyvä oppia tunnistamaan omia tarpeitaan, näin säilyisi myös kyky tunnistaa kanssaihmisen tarpeet.

Anja