Kun puhutaan kuoleman tai kuolevan läheisten kohtaamisesta ajatuksissa on usein tilanne, jossa henkilö on sairastunut ja hänen vointinsa on ajan kanssa heikentynyt, jolloin jossain vaiheessa ollaan tilanteessa, jossa kuolema on se ainoa odotettavissa oleva asia. Kuten useissa kirjoituksissa on todettu, tässäkään tilanteessa läheisten kohtaaminen ei ole se helpoin asia, joskin he ovat optimaalisessa tilanteessa hyväksyneet kuoleman väistämättömyyden ja ovat ehkä jopa voineet siihen varautua, jättää jäähyväiset ja olla kuolevan vierellä. Aina kuolemaan ei kuitenkaan ehdi valmistautua, eikä sitä osaa edes ajatella tapahtuvaksi. Osa ihmisistä menettää läheisensä äkillisesti, yllättäen ja odottamatta. Syitä äkilliseen kuolemaan on monia kuten esimerkiksi sairauskohtaus tai onnettomuus, tässä kirjoituksessa keskityn henkirikoksen uhrien läheisiin ja heidän kohtaamiseensa.
Tilastokeskuksen (2017) mukaan Suomessa kuoli vuonna 2016 yhteensä 63 ihmistä henkirikoksen uhrina. Luku on alhaisin sitten vuoden 1895, mikä on tietenkin positiivinen asia. Yleisesti ottaen henkirikoksen vuotuiseksi uhrien määräksi ilmoitetaan n. 100 ihmistä, lähteestä riippuen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, etteivät läheskään kaikki terveydenhuollon ammattilaiset koskaan päädy tilanteeseen jossa he kohtaisivat uhrien läheisiä. Näin ollen tilanne on heillekin varmasti vieras, se voi olla myös ahdistava, miksei pelottavakin. Rikosuhripäivystys (RIKU) julkaisi 2017 oppaan: ”Kun henkirikos koskettaa. Käsikirja henkirikosten uhrien läheisten kohtaamiseen”. Opas on kattava ja antaa ohjeita hyvin monipuolisesti, minkä johdosta sen olemassaolosta olisi hyvä tietää.
Itse olen ollut työurani aikana monessa mukana, mutta en ole tähän mennessä ammattihenkilönä henkirikoksen uhrin läheisiä kohdannut. Aihe on kuitenkin tullut itselleni tutuksi koska olen jäsenenä työryhmässä, jonka tarkoituksena on laatia hoitosuosituksia läheisensä äkillisesti menettäneiden tukemiseen. Tässä projektissa olen tutustunut laajalti aiheeseen liittyvään tutkimuskirjallisuuteen, jossa käsitellään myös henkirikoksen uhrien läheisten kokemuksia.
Yksi asia mikä nousee esiin tutkimuksissa sekä myös RIKU:n julkaisemassa oppaassa on se, että henkirikos muuttaa uhrin koko lähipiirin loppuelämän. Siihen liittyvät tunteet ja reaktiot ovat voimakkaita, mutta ne voivat olla myös hyvin ristiriitaisia. Tärkeää on muistaa surun ja reaktioiden yksilöllisyys, jokainen suree ja toimii omalla tavallaan, eikä ole olemassa vain yhtä oikeaa tapaa reagoida.
Surun lisäksi henkirikoksen uhrien omaiset voivat kokea hyvin voimakasta vihaa joka saattaa kohdistua tekijään, mutta voi olla suunnattu myös muihin tahoihin kuten viranomaisiin tai oikeusjärjestelmään. Samalla tavoin toisten ihmisten tavallisen arjen jatkuminen voi herättää negatiivisia tunteita, koska läheisten maailma on muuttunut. Vihaan voi yhdistyä katkeruutta sekä erilaisuuden tai ulkopuolisuuden tunteita. Läheiset voivat kokea myös häpeää ja ajatella että toiset leimaavat heidät tai pitävät heitä jotenkin huonoina henkirikoksen johdosta. Puhumattakaan läheisten pelosta teon jälkeen tai heidän ahdistuksestaan heidän ajatellessaan kuolleen viimeisiä hetkiä. Koska trauma ja menetys ovat niin massiivisia, ovat läheisille annettava tuki ja monimuotoinen apu ensiarvoisen tärkeitä.
Läheisten tunteet ja kokemukset heijastuvat heidän koko lähipiiriinsä sekä sosiaalisiin suhteisiinsa. Kirjallisuudessa kuvataan syrjäytymistä ja vetäytymistä sosiaalisista suhteista, joilla voi olla moninaisia syitä. Tunne siitä, ettei kukaan osaa lohduttaa tai auttaa mutta myös surevan kohtaamisen vaikeus lähipiirin puolelta voivat vaikuttaa uhrin läheisten vetäytymiseen. Joskus syynä voi olla myös se, etteivät uhrin läheiset halua puhua tapahtuneesta, etenkin tapahtumahetken läheisyydessä.
Henkirikoksiin liitettiin kirjallisuudessa myös median mielenkiinto tapahtunutta kohtaan, jonka läheiset lähes poikkeuksetta kokivat hyvin negatiivisena, se saattaa jopa syventää jo koettua traumaa. Useinkaan läheisten yksityisyyttä ei kunnioiteta, vaan sekä heidän että uhrin elämä saatetaan esitellä yksityiskohtaisesti esim. lehtien palstoilla. RIKU:n oppaassa nostetaan esiin myös se, että myöhempien henkirikostapausten uutisointi saattaa nostaa uudelleen esiin läheisen omat kokemukset sekä trauman. Puhumattakaan siitä, että tapahtuneesta keskustellaan nettipalstoilla tai pienien kylien kaduilla.
Kuten reaktiot, on myös toipuminen hyvin yksilöllistä. Kuten aiemmin kirjoitin, elämä ei koskaan tule olemaan ”kuin ennen”, tutkimuksissa sekä RIKU:n oppaassa todetaankin, että koettu trauma on aina osa läheisen elämää, mutta siihen tulee myös uusia asioita. Koetun menetyksen kanssa voi oppia elämään ja hyväksyä sen osaksi omaa historiaansa. Toipumista voi olla jo se, että tapahtuma ei enää hallitse uhrin läheisen koko elämää tai että siitä jonain päivänä pystyy puhumaan itkemättä. Tapahtuuko se kuukausien, vuosien vai vuosikymmenten kuluttua on yksilöllistä ja eivätkä kaikki toivu tapahtuneesta koskaan.
Suosittelen tätä julkaistua opasta lämpimästi kaikille joita asia jollain tasolla kiinnostaa. Lisäksi haluan nostaa esiin Huoma – Henkirikosten uhrien läheiset ry:n, joka tarjoaa vertaistukea henkirikoksen uhrien läheisille ja pyrkii parantamaan heidän asemaansa. Heidän sivustoltaan saa myös paljon tietoa henkirikoksen läheisten kohtaamiseen sekä vertaistukitoimintaan liittyen.
Anja
Anja Terkamo-Moisio 