18 vuotta, 9 kuukautta, 6 päivää

IMG_20171005_110450_976Tämän kuun ensimmäisenä päivänä julkaistiin Marko Luukkasen kirjoittama ”Surukirja. 18 vuotta, 9 kuukautta, 6 päivää” joka kertoo isän tarinaa hänen poikansa Santerin kuoltua. Olin jo aiemmin tietoinen tämän kirjan syntyprosessista ja tunnustan suhtautuneeni siihen hieman skeptisesti. En siksi, ettenkö näkisi sen merkitystä sekä kirjoittajalle itselleen että suurelle yleisölle. Varauksellisuuteni johtui lähinnä siitä, että usein tämän tyyppinen kirjallisuus edustaa mielestäni tietynlaista ”sosiaalipornoa” jonka ääressä on helppo kahvipöydässä huokailla maailman pahuutta, kauhistella toisen ihmisen surua ja tuntea salaista tyytyväisyyttä oman elämänsä hyvyydestä. Kirjan luettuani voin todeta, että harvoin ovat ennakkoluuloni olleet yhtä perusteettomia kuin tämän teoksen kohdalla.

Surukirja avautuu lukijalleen monilla eri tahoilla, minkä johdosta se herättää monia ajatuksia sekä myös tunteita. Ajoittain jouduin keskeyttämään lukemisen, koska isän tuska nousi niin voimakkaan esiin rivien välistä. Se piirtää kuvan Santerista, herkästä ja lahjakkaasta nuoresta miehestä, joka koki traagisen tapahtuman jo elämänsä alkuvaiheessa ja jonka elämän loppuvaihetta määrittivät pitkälti päihteet sekä huumeet. Sisältö koostuu isän päiväkirjamerkinnöistä, joista ensimmäinen on kirjoitettu päivänä, jolloin Santerin äiti oli löytänyt poikansa kuolleena Santerin kotoa. Viimeinen päiväkirjamerkintä on kirjoitettu reilu vuosi tämän tapahtuman jälkeen.

”Isi –mitä sinä olisit tehnyt jos minä olisin kuollut?” ”Kultaseni, olisin itkenyt – itkenyt niin, ettei se itku olisi loppunut koskaan.”

Itselleni kirjan sisältö kiteytyy tuohon yllä olevaan lainaukseen, koska isän suru on aistittavissa jokaisesta päiväkirjamerkinnästä. Suomalaisen miehen tavoin kirjoittaja ei käytä ylisanoja eikä edes välttämättä kuvaile omaa suruaan monin adjektiivein, mutta silti se on hyvin vahvasti läsnä aina viimeiselle sivulle saakka. Alussa surua ilmentää pyrkimys selittää tapahtunutta, miksi näin on käynyt, mikä Santerin elämässä johti päihteiden ja huumeiden massiiviseen väärinkäyttöön? Mihin Santeri loppupeleissä kuoli ja mitä hänen kuolinsyystään voidaan kertoa muille ihmisille? Oliko kyseessä itsemurha vai vahinko? Vaikka isä ei sitä suoraan sanoita, surua tuntuu varjostavan leimaantumisen pelko, mikä päihdekuolemien kohdalla niin usein on todellisuutta.

Lukijan tietoisuuteen nousee koruttomalla tavalla se tosiasia, ettei yksikään perhe ole suojassa päihteisiin tai huumeisiin sairastumisen osalta. Sairastuneet ovat ihan tavallisten, hyvien perheiden jäseniä, isejä, äitejä, tyttöjä ja poikia. Isä pohtii sekä suorasti että epäsuorasti olisivatko he voineet tehdä vielä enemmän tai toimia toisin. Lukiessani huomasin pohtivani vanhemmuutta sekä vanhempien rakkautta lapsiaan kohtaan. Santerin vaikeimpiakin aikoja kuvatessaan isä usein päättää merkintänsä lauseeseen toivosta tilanteen paranemiseen. Tämä toivo näyttäytyy kantavana voimana joka mahdollistaa sekä avun hakemisen että oman jaksamisen.

Päiväkirjamerkintöjen suru seuraa isää hänen jokaisella askeleellaan. Se on mukana matkoilla, työssä sekä illalla ennen nukkumaan menoa. Aluksi se on kaikkivoipa, jokainen ajatus ja lause on sidoksissa Santeriin. Myöhemmissä vaiheissa suru antaa tilaa myös elämälle, Santeri tulee uniin, mitä lukiessa itselleni tuli tunne näiden unien tuomasta lohdusta, vaikka ne nostivatkin menetyksen jälleen tuoreena mieleen. Samoin kuolinsyyn selviäminen näyttäisi antaneen kauan odotettuja vastauksia, joskaan en paljasta sitä tässä, jotten pilaisi lukukokemusta.

Santerin kuoleman jälkeen perhe ei jää yksin, millä näyttäisi olevan suuri merkitys surussa ja sen muuttumisessa osaksi sitä uutta, Santerin kuoleman jälkeistä elämää. Ystävien ja sukulaisten lisäksi isä kuvaa vertaistukea kantavana ja odotettuna asiana, joskin lukijalle jää kuva surun yksityisyydestä ja siitä että loppujen lopuksi jokaisen on löydettävä oma keinonsa surun kanssa elämiseen. Päiväkirjamerkintöjen perusteella lukija huomaa, että suru kyseenalaistaa sen päivittäisen elämän monilla tahoilla. Sureva prosessoi sekä omaa parisuhdettaan että työnsä mielekkyyttä. Ajoittain ajatuksia näyttää suuntaavan läheisen toteamus elämän lyhyydestä, joka avautuu isälle uudella tavoin surun edetessä ja muuttaessa muotoaan. Päiväkirjamerkintöjen aikana hän kokee myös muita kuolemia, jotka vaikuttavat osaltaan Santerin kuolemaan liittyvään suruun.

Kokonaisuudessaan kirja on mielestäni hyvin autenttinen, intiimi kuvaus isän surusta ja sen vaikutuksista Santerin kuoleman jälkeen. Kirjan aitous koskettaa koska se ei pyri miellyttämään ketään eikä selitä mitään. On kuin isä toteaisi ”Tässä on suruni, elä sen kanssa.” olematta kuitenkaan töykeä. Kirja voidaan nähdä myös kuvauksena erään suomalaisen miehen surusta ja sellaisena se on arvokas lisä aihealueeseen, josta meillä on edelleenkin aivan liian vähän tietoa. Mutta ennen kaikkea kirja osoittaa kirjoittajan rohkeutta sen avatessa oven päihteisiin kuolleen pojan isän sisimpään sellaisena, kun se on, mitään kaunistelematta ja mitään lisäämättä.

Surukirja. 18 vuotta, 9 kuukautta, 6 päivää on luettavissa maksuttomana E-kirjana, sen voi ladata itselleen täältä. Suosittelen lämpimästi.

Anja

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s