Olin odottanut Katriina Huttusen esikoisromaanin ilmestymistä jo tovin, koska tiesin että se tulisi olemaan erilainen kertomus surusta. Niinpä lähtiessäni Alanyaan helmikuun 2. päivä matkassa oli myös Surun istukka, jonka lukemisen aloitin jo ennen kuin lentokoneen pyörät irtosivat Helsinki-Vantaan kiitoradalta. 319 sivua myöhemmin tiesin, että tämän kirja-arvion julkaisemiseen voi mennä hetki, koska sisältö herätti hyvin monenlaisia sekä monitahoisia ajatuksia, joiden prosessoimiseen halusin ottaa oman aikani.

Kirjailijan tytär teki itsemurhan heinäkuussa 2016. Hän ei jättänyt viestiä, mutta hänen kuolemansa jätti äitiin loppumattomalta tuntuvan syyllisyyden, häpeän, tuskan, vihan sekä surun. Kirja koostuu välähdyksistä, kaunistelemattomista ajatuksista sekä peittelemättömistä tunteista noin kahden vuoden ajalta tyttären kuoleman jälkeen. Surusta ei tarvitse selvitä, eikä äidillä ole siihen edes mitään intressiäkään, päinvastoin. Surusta tulee omalla tavallaan elämän kantava voima. Tärkeimmäksi säännöksi vaikuttaa muodostuvan se, ettei saa unohtaa. Unohtaminen ei ole mahdollisuus, huolimatta siitä kuinka kipeää muistaminen tekee. Suru ei tunne armoa. Armoa ei anna äiti itselleenkään kirjassa.

Toisin kuin useissa suruun ja kuolemaan liittyvissä kirjoissa, kysymys ”Miksi?” ei Surun istukassa nouse keskiöön. Äiti kirjoittaa tietävänsä miksi mutta samaan aikaan jättää lukijan vastausta vaille kunnioituksesta kuollutta tytärtään kohtaan. Henkilökohtaisesti arvostan tätä suuresti, koska sillä ei välttämättä ole merkitystä miksi, todellisuuden ollessa muuttumaton ja tyttären kuoleman peruuttamaton.

”Yksi ainoa tammikuun päivä. Se muutti lapseni elämän ja minun elämäni, enkä voi kirjoittaa siitä.” (Surun istukka, s. 144.)

Äidin suru, viha sekä tuska nousevat esiin kirjan jokaisella sivulla karuina ja kaunistelemattomina. Tämä voi tuntua joistain lukijoista ahdistavalta, koska toivoa ei ole, eikä sille anneta pienintäkään tilaa. On vain syyllisyys sekä loputon lopullisuus. Päivittäiset käynnit Hietaniemen hautausmaalla, yksinäisyys sekä viimeisen miehen syytökset itsekkyydestä sekä ”väärin suremisesta”.

Itse en lukiessani kokenut ahdistusta. Eihän Surun istukka sitä keveintä luettavaa ole, se on kyllä todettava, mutta karuudessaan sekä suoruudessaan minä koin sen paikoitellen hyvinkin kauniiksi. Tämä johtuu osittain varmasti omasta luonteestani sekä mieltymyksistäni. Suurelta osin kuvaamani kauneus juontaa kuitenkin kirjan kielestä, joka on elävää sekä monivivahteista. Koska kirja koostuu hetkistä, välähdyksistä sekä ajatuksista, ei voi kuvata sen etenevän sujuvasti. Sitä vastoin lukukokemuksena se on miellyttävä ja jopa jouheva. Hetket sitoutuvat toisiinsa ja muodostavat omanlaisensa kokonaisuuden.

Tämä kirja on ollut kirjoittamisen arvoinen. Se ansaitsee ehdottomasti myös tulla luetuksi, toistamiseen, ajatuksella ja rauhassa. Suru ei ole selviytymistarina, se ei ole prosessi vaan se on olotila, joka voi näyttää myös tältä, terävältä, karkearajaiselta ja kaiken kattavalta. Meidän suorituskeskeisessä kulttuurissamme nämä tarinat ovat tärkeitä, koska ne tuovat esiin sen vaietumman surun muodon, josta ei, eikä edes haluta, ”selvitä”. Surun, joka toivotetaan pysyvästi tervetulleeksi osana omaa arkea, kaikesta kivusta huolimatta.

Siitäkin huolimatta, ettei toivoa ole, uskallan väittää myös tämän surun muuttavan muotoaan kirjan edetessä. Näin ainakin itse tekstin tulkitsin. Se ei muutu helpommaksi, ei valoisammaksi eikä vähemmän sietämättömäksi. Se vaikuttaa kuitenkin vakiintuvan, tulevan vankemmin osaksi sitä uutta todellisuutta. Se miten itse kukin tätä kuvaa, on täysin toissijainen asia.

Takakannen suljettuani huomasin pohtivani, millainen olisi kirja, joka kirjoitettaisiin esim. 5 vuotta tyttären kuoleman jälkeen. Ja itselleni tämä on ehdottomasti eräs hyvän kirjan tunnusmerkki.

Anja