Tämän kuun ajan olen seurannut suurella mielenkiinnolla eutanasiasta käytävää keskustelua lehtien palstoilla. Kansalaisaloite on luovutettu eduskunnalle ja se tullaan käsittelemään siellä heidän aikataulujensa ja sääntöjensä mukaisesti. Keskustelu lähti vauhdikkaasti käyntiin ja totuttuun tapaan siihen on osallistunut kansanedustajia, joille aihe luonnollisesti on ajankohtainen juuri nyt sekä lääkärikuntaa, joille aihe on ajankohtainen ammattinsa puolesta aina. Mutta mitä keskustelussa on oikeastaan sanottu?

Eräs keskeisimmistä teemoista on koskenut saattohoitoa ja sen kehittämistä. Eutanasian vastustajat ovat nostaneet esiin erittäin tärkeitä teemoja, joiden merkitys ei todellakaan ole sidottuna siihen sallitaanko tässä maassa eutanasia jonain päivänä vai ei. Esimerkiksi Tiina Saarron ja Juho Lehdon kirjoituksessa todetaan, ettei osaavaa saattohoitoa ole saatavilla joka puolella maata. Edelleen Suomessa koulutetaan sekä lääkäreitä että sairaanhoitajia, joiden perusopetukseen saattohoito ei sisälly. Jos tämä ei anna aihetta olla huolissaan saattohoitomme tämän hetkisestä tilasta, niin ei sitten varmaan mikään.

Saattohoidon saatavuus, tai lähinnä sen puute Suomessa, on tiedossa oleva asia niin meillä kuin myös maailmallakin. Kansainvälisistä vertaustuloksista olen kirjoittanut aiemmin blogissa, joten siirryn suoraan kotimaiseen uutisointiin. Kuun puolessavälissä YLE uutisoi saattohoidon jäävän monissa kunnissa pahoin vaatimuksista. Pahin tilanne on Itä-Suomessa mutta saattohoidon karttaa kuvataan muutoinkin reikäiseksi. Tällä tarkoitettiin sitä, että osassa kunnista puuttuu edelleen saattohoitoon erikoistunut osasto. Eli käytännössä (ja tietenkin kärjistettynä) kuolevan pitäisi siirtyä kauemmaksi omaisistaan saadakseen asianmukaista saattohoitoa. Olettaen tietenkin, että sitä tarjoavalla osastolla on juuri sillä hetkellä tilaa.

Perjantaina YLE tosin uutisoi saattohoitopaikkojen lisääntyneen paljon viimeisten kymmenen vuoden aikana. Uutisessa kerrottiin, kuinka paikat olivat lisääntyneet niin Helsingissä, Espoossa kuin Vantaallakin.  Tämä on tietenkin hieno asia ja positiivinen kehitys. Tosin se tuskin lohduttaa niitä henkilöitä, jotka asuvat Kehä III:n sekä suurten kaupunkien ulkopuolella. Saattohoitokoteja on edelleenkin tasan neljä ja niistä yksikään ei sijaitse Tampereen pohjoispuolella. Kuolema ei myöskään keskity suuriin kaupunkeihin, enkä rehellisesti sanottuna pidä eettisestikään parhaana mahdollisena ratkaisuna kuljettaa kuolevaa kuolemaan kauas omasta ympäristöstään. Saavutetaanko sillä se toivottu ”hyvä kuolema”?

Erään tähänastisen keskustelun selkeimmistä ja tärkeimmistä kommenteista kirjoitti Juha Hänninen, joka tunnetusti on ilmaissut olevansa valmis hyväksymään eutanasian Suomessa. Hän kirjoitti Hesarissa, että eutanasiasta voi tulla saattohoidon korvike ja siitä on syytä olla huolissaan. Se ei välttämättä tarkoita, etteikö eutanasiaa ei tulisi sallia, vaan sitä että saattohoitoon tulee kiinnittää huomiota. Tässä asiassa uskon hänen tietävän tarkalleen, mistä kirjoittaa. Mutta toisaalta, saattohoidon kehittämisestä on ollut sekä puhetta että kirjoituksia jo useita vuosia. Toki kehitystä on tapahtunut, mutta kuten näkyy, ei edelleenkään riittävästi.

Kivunhoito on ollut toinen keskeinen teema eutanasiakeskustelun yhteydessä. Tähän pätevät pitkälti samat kommentit kuin saattohoitoonkin. Kehittää pitäisi ja kehitystä on tapahtunut mutta edelleen kivunhoito on vaihtelevaa, eikä aina edes onnistunutta. Eilen luin erään omaisen kuvauksen, jossa toinen hänen omaisistaan oli kuollut kivuliaasti keskussairaalassa ja toinen kivuttomana kotonaan, saaden elää viimeiseen päiväänsä saakka. Mutta olenpa lukenut myös sellaisen ajatuksen, että johtuneekin siitä, että kipulääkitys on annettu sairaanhoitajien tehtäväksi, jotka pelkäävät antaa potilaalle riittävän suuren annoksen.  Viimeistä ajatusta en luonnollisestikaan allekirjoita, vaan totean tähän yksikantaan, että potilaiden hoito on yhteistyötä eri ammattilaisten välillä. Jokaisessa ammattiryhmässä on erilaisia yksilöitä ja toisinaan yhteistyö sujuu paremmin ja toisinaan heikommin. Mutta toisen ryhmän keskinäinen syyttely tai edes vihjailu ei mielestäni kyllä edesauta kenenkään asiaa, kaikkein vähiten sen kivuliaan potilaan.

Niin… ne hoitajat. Eräässä kirjoituksessa kirjoittaja nosti esiin hoitajien näkökulman merkityksen eutanasiakeskustelussa, koska he tuntevat potilaiden arjen ja todellisuuden. Ei liene salaisuus, että itsekin olen odottanut hoitohenkilöstöä edustavien tahojen osallistumista. Kuten kirjoittajakin, näen että eräs keskeinen elementti uupuu niin kauan, kun tämänhetkinen hiljaisuus vallitsee tällä rintamalla.  Tiedon puutteesta tämä ei ainakaan mielestäni voi johtua.

Eutanasiakeskustelun ensimmäinen aalto vaikuttaisi laantuneen, ainakin hetkellisesti. Lähetekeskustelua odotellessa…

Anja