Arkistosta: ”Ensimmäinen kerta”

digAlla oleva teksti on julkaistu 1.3.2015 ”Hyvä paha kuolema” – blogissani. Koska tapahtuma on ollut merkityksellinen itselleni ihmisenä sekä myöhemmälle uravalinnalleni, halusin nostaa sen kerran vielä esiin.

Vaikka minusta ei koskaan pitänyt tulla sairaanhoitajaa, huomasin 1990-luvun alkuvuosina työskenteleväni sairaanhoidon harjoittelijana Hatanpäällä, terveyskeskussairaalassa Tampereen keskellä. Sisätautiosastolla tutustuin naiseen, joka oli sen aikaisen maailmankuvani mukaisesti ”vanha kuin taivas”, mikä 17-vuotiaalle kuvasi henkilöä joka oli sen 70 vuotta jo täyttänyt.

Sen lisäksi että tämä rouva oli mielestäni vanha, oli hän myös hyvin pienikokoinen, lähes hauras. Enhän minä hänen diagnoosistaan tietenkään mitään ymmärtänyt, kouluttamaton kun olin. Ymmärsin kuitenkin sen, että hänen vatsassaan oli jotain pahasti vialla. Sen kertoi jo huoneessa vallitseva tuoksu, joka ei suostunut häviämään, vaikka kuinka tuuletettiin. Hoitajat kertoivat sen olevan melenaa (veriulostetta), mikä ei sanonut minulle silloin tuon taivaallista. Mutta sen haju syöpyi mieleen heti ensimmäisestä päivästä niin lähtemättömästi, että edelleenkin tunnistan sen välittömästi, kuten varmasti kaikki, jotka ovat kyseisen tuoksahduksen kohdanneet.

Työpäivieni pääsääntöinen sisältö oli ”pitää seuraa” tälle rouvalle, mistä en aluksi ollut lainkaan onnellinen, jos rehellinen olen. En nähnyt mitään merkityksellistä siinä, että vietin aikaa täysin vieraan ihmisen kanssa kahden huoneessa, jonka tuoksu sai oman vatsani sekaisin. Mitä hänen kanssaan pitäisi puhua vai pitäisikö vain olla hiljaa? Mitä kehtaa kysyä ihmiseltä, joka on jo niin sairas, että kaltaiseni ummikkokin tajuaa kuoleman kulkevan kohti. Niin, kuoleman. Sen lopullisen, kylmän, pelottavan, kerrostalon kokoisen kammotuksen, jota en tohtinut oikein edes ajatella.

Tiesin toki, että kun ihminen on sairas, niin kuolema on luonnollinen lopputulema, mutta en ollut pienessä mielessäni ajatellut sitä, että myös minä saattaisin joutua aiheen kanssa tekemisiin. Olin jotenkin ajatellut, että vain koulutetut hoitajat ovat kuoleman ja kuolevien kanssa tekemisissä ja minulla olisi jonkin asteinen vapaakortti, jolla voisin valita, haluanko asiaa käsitellä vai en. Enkä minä halunnut, en tietenkään, kuka nyt haluaisi, ajattelin silloin. Mutta niin vain huomasin istuvani tuolilla sängyn vieressä ja tuijottavani hämilläni ulos ikkunasta tietämättä, miten päin olla. Korvissa kokeneempien neuvo tilanteelle antautumisesta, luottamuksesta siihen, että joskus läsnäolo on kaikki mitä tarvitaan. ”Niin varmaan”, ajattelin, ”mihin se nyt muka riittää?”

Vaan on ilta aamua viisaampi, vanhan sananlaskun mukaisesti. Tämä pieni ja hauras rouva opetti minulle erään elämäni tärkeimmistä asioista, läsnäolon merkityksen. Yhteisten päiviemme aikana hän muisteli elämäänsä, niitä hyviä ja huonoja päiviä. Hymyili muistaessaan mukavia, silmät kostuivat muistojen koskettaessa. Välillä torkkui pitäen käsivarrestani kiinni, varmistaen ettei ole yksin. Hänen torkkuessaan yritin ymmärtää jotain, mitä en siinä vaiheessa vielä mitenkään voinut edes käsittää, suoritin rutiinikierrokseni, kävin syömässä ja kahvilla.

Opin lukemaan hänen kasvoistaan, milloin olo ei ollut hyvä, milloin piti muuttaa asentoa tai pyytää lisää kipulääkettä. Iltapäivisin kun lähdin kotiin, joku rouvan omaisista tulikin jo hänen seurakseen omien töidensä jälkeen. Voimien heiketessä potilaani unen määrä lisääntyi mutta muistan vieläkin sen ilmeen, kun hän usein herätessään totesi vienosti hymyillen, ”siinähän sinä oletkin.” Opin olemaan paikallani, kestämään hiljaisuutta tekemättä tai sanomatta mitään. Opin ottamaan vastaan erilaisia tunteita ja sietämään tietoisuutta elämän rajallisuudesta ja lähestyvästä kuolemasta. Luulen jopa oppineeni jotain elämästä.

Kunnes eräänä aamuna kuulin kansliaan tultuani, että rouva oli kuollut juuri äskettäin. Ja siinä se taas oli: pelko. Kuolema. Sen suljetun oven takana, juuri siinä hetkessä. Omaisten kosteissa silmissä, eleissä, lähes kaikkialla minne katsoinkin, väistämättömänä ja ehdottomana.

Koska olin häntä hoitanut, minulle sanottiin, että voisin osallistua vainajan laittoon. Keräsimme tarvittavat varusteet ja kurkkuani kuristi. En tiennyt johtuiko se siitä kuolleen kohtaamiseen liittyvästä pelosta, vai jostain muusta. Mutta voiko sitä surra ihmistä jota ei koskaan edes tuntenut? Muistan miettineeni, onko hoitajalla edes oikeutta surra potilaitaan vai onko se osoitus siitä, että on päästänyt kuolevan liian lähelle omaa minuuttaan. Vaikka vainajaa laittaessamme ympyrä tavallaan sulkeutui, itkuhan siitä tuli kotona työpäivän jälkeen, eikä edes ihan pieni.

Ensimmäisen kerran muistaa aina, sanotaan, tämä oli ensimmäinen kosketukseni saattohoitoon (vaikka en moisesta silloin vielä mitään tiennytkään) ja se on jäänyt mieleeni hyvin elävästi. Tämän kokemuksen myötä oma maailmankuva muuttui, kuolema konkretisoitui ja tapahtuma herätti paljon kysymyksiä sekä ajatuksia, osaan olen löytänyt vastaukset, osa on edelleen vastaamatta ja osaan ei varmasti vastausta olekaan.

Anja

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s