Kesä kulkee kohti loppuaan, vaikkei sitä ulos katsoessa uskoisikaan. Lapset palaavat ensi viikolla koulun penkille ja tähänkin torppaan palaa ns. ”puuhastelurauha” ainakin päivisin. Tauolle jäädessäni kirjoitin edessä olevan vuoden parhaat viikot, joskaan en siinä vaiheessa tiennyt niihin sisältyvän myös yllätyksen, johon en sinänsä ollut varautunut.

Eräänä iltana reissussa huomasin kyhmyn vasemmassa rinnassani, ihan perinteisesti pestessäni rannan hiekkaa iholta ennen ruokailuun menoa, poikien elämöidessä olohuoneen puolella. Siinä se oli, vielä toisellakin kokeilukerralla, jopa kolmannellakin. Tilanne pysäytti, eikä se auttanut yhtään, että tiedän tuhansien naisten vuosittain löytävän kyhmyjä rinnoistaan, joista valtaosa ovat täysin viattomia. Toisten löytämät kyhmyt, kun eivät ole minun kehossani.  Sen verran tieto kuitenkin vaikutti, että ”päätin ihan itse” kyseessä olevan rasvapatin, johon en kiinnittäisi mitään huomiota, koska sen ehtisi poistaa sitten kotonakin. En myöskään vaivautunut asiasta kenellekään puhumaan ja mieheni kysyessä kyhmystä sen löytäessään totesin hänelle, hyvin tiukkaan sävyyn, että ”ei yhtään mikään, enkä aio tästä enempää keskustella”. Mieleen jäi kuitenkin pyörimään kysymys: ”Entä jos…?”

Tätä kysymystä mietin hiljaa itsekseni hyvin erilaisissa tilanteissa, juostessani aamuisin, katsellessani poikain leikkiä altaalla tai kuunnellessani aaltojen kohinaa. Ilokseni huomasin, etten pelännyt ajatusta omasta kuolemasta sen enempää kuin ennenkään, mutta vielä suuremmaksi ilokseni tajusin, että mikäli näin kävisi, maailmassa olisi odottamaani enemmän asioita, joista luopuminen ei olisikaan niin kivutonta. Eli samalla tulin jälleen pohtineeksi, mikä minulle itselleni täällä on kaikkein arvokkainta ja kalleinta. Kaikkein kipein oli ajatus pojista, ei sillä, etteivätkö he selviäisi tai etteikö heistä pidettäisi huolta kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Minä se olen, joka ei tämän ajatuksen kanssa pärjännyt.

Ihmiset ovat erilaisia, toiset purkavat ajatuksiaan puhumalla, toiset kirjoittamalla ja kolmannet touhuamalla. Minun pitää saada asiat ensin järjestykseen oman pääni sisällä, ennen kuin voin niistä puhua. Niinpä en maininnut asiasta mitään ja kotiin palattuamme meni viikon verran ennen kuin ”ehdin” lääkäriin, jolle ilmoitin hyvin itsevarmasti että ”minulla olisi tuossa sellainen rasvapatti, jonka voisi poistaa”. Tutkittuaan tilanteen lääkäri totesi, että kyllä ”tämä on jotain muuta kuin rasvaa” ja lähetti minut eteenpäin tutkimuksiin. Myönnän, siinä kohtaa ei kyllä enää hymyilyttänyt yhtään, ”miten niin jotain muuta kuin rasvaa?”

Sen jälkeen asiasta oli myös puhuttava, oikein ääneen ja asioiden oikeilla nimillä. Ensin miehen kanssa ja sitten parhaan ystävättäreni kanssa Helsingissä, jonka sohvalla nukuin viimeisen yön ennen tutkimusaikaa. Huomasin samalla omaavani aikamoisen varannon erittäin makaabereja vitsejä, joita kumpikaan edellä mainituista ei osannut oikein siinä tilanteessa arvostaa. Pahoitteluni tämän johdosta. Toisaalta minun oli helpompi puhua koko asiasta, koska itselläni oli suunnitelmat selvät myös siihen tilanteeseen, jossa uutiset olisivat ei-toivottuja.

Kuten otsikosta voi päätellä, kyhmyni paljastui lopulta viattomaksi kystaksi, jonka tyhjentämisen jälkeen tämä teema oli tällä kertaa loppuun käsitelty. Kokemus ja kesän pohdinnat avasivat kuitenkin omia silmiäni taas vähän enemmän ja muistuttivat myös minua siitä, että mitä lähemmäksi uhka tulee omaa mukavuusaluetta, sitä syvempiin vesiin ihminen sukeltaa. Jälleen kerran vahvistui myös vanha sanonta: ”On eri asia tietää jotain, kuin kokea se”. Jääköön tämä mieleeni, kun jälleen uppoudun teorioiden ihmeelliseen maailmaan.

Anja