Aina välillä joku ympärilläni miettii ääneen, millainen on kuolemantutkijan mielestä onnistunut ilta. Eilinen Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuran juhlaseminaari täytti lähes kaikki vaatimukset illasta, jota itse kuvailisin sanalla onnistunut.

Seminaari alkoi tasan neljältä, jolloin allekirjoittanut seuran puheenjohtajan ominaisuudessa hieman alkukankeudesta kärsien toivotti lähes sata kuulijaa tervetulleeksi kuuntelemaan kuutta kuolemaan liittyvää esitystä. Jotain omasta olotilasta kertonee se, että alkupuheelle oli varattu 5 minuuttia aikaa, mutta ”nopeana tyttönä” hoidin puheen päätökseen paria minuuttia nopeammin. Toisaalta, jäipähän enemmän aikaa itse esityksille.

Ensimmäisenä Ilona Pajari kertoi hieman suomalaisten hautajaisten historiasta. Kuoleman siirtyminen sairaalamaailmaan merkitsi aikoinaan useiden rituaalien, kuten esimerkiksi vainajan pesun ja pukemisen hiljaista katoamista. Vaikka moni tämän tietääkin, on se aina välillä hyvä muistaa, ettei kuolema ole aina ollut yhtä outo vieras, vaan aikoinaan se kuului ihmisten arkeen siinä missä muutkin elämän suuret tapahtumat. Samalla tavalla hautaussaatot ovat kadonneet katukuvasta, itse olen sellaisen vielä kokenut, mutta se tapahtui maailmalla, ei kotimaassani. Eikä se varmasti ollut yhtä näyttävä kuin saattueet ovat joskus muinoin olleet. Maailma muuttuu ja siinä samassa myös hautajaisten merkitys ja sureminenkin saa uusia muotoja. Tosin, kuullessani ettei ihmisillä ole tänä päivänä ”aikaa” osallistua hautajaisiin, jäin miettimään, ettei muutos aina mielestäni mene välttämättä hyvään suuntaan.

Mikko Kallionsivun kuvaus kuolemantansseista avoimena eksistentiaalisena haavana on aihe, jonka edessä otan aina nöyränä ”hatun pois päästä” ja tunnustan oman tietämykseni rajat. Olen kuunnellut Mikkoa tästä samaisesta aiheesta jo aiemminkin ja eilen koin tietynlaisen ahaa-elämyksen huomatessani olevani ”kartan reunalla” verrattuna ensimmäiseen kuuntelukertaan, jolloin minusta tuntui, etten ymmärtänyt ensimmäistäkään sanaa. Ja tämä ei siis johdu Mikosta tai hänen tavastaan puhua, päinvastoin voisin kuunnella häntä hyvinkin pitkään. Häntä on helppo seurata ja esitys oli jälleen hyvin selkeä, mutta aihe on kaikessa kiinnostavuudessaan itselleni vain niin tuntematon, valitettavasti.

”Miten haluat puhua kuolemasta?”, oli kysymys, jonka kautta Elisa Morgan johdatteli meidät pohtimaan henkisyyden merkitystä kuoleman läheisyydessä. Hän nosti mielestäni erinomaisesti esiin kunnioituksen merkityksen kuolemasta puhumisen yhteydessä. Ketään ei saa eikä voi pakottaa tässä suhteessa oman sietokykynsä rajoille, samoin tulisi muistaa, että toisen ihmisen ”totuus” voi poiketa paljonkin siitä omasta näkemyksestä ja se täytyy hyväksyä. Sain myös vahvistusta omalle näkemykselleni siitä, että aito läsnäolo on kuolemasta puhuttaessa korvaamaton, vaikka se olisi ajoittain yhdessä vaikenemista.

Varpu Alasuutari puolestaan osoitti selkeästi surevien eriarvoisuuden yhteiskunnassamme esityksessään puolison kuolema queer-näkökulmasta tarkasteltuna. Sen lisäksi että hän osoitti virallisten tukipalvelujen puutteen, Varpu myös konkreettisesti tämän puutteen taustalla vaikuttavia tekijöitä. Pidin tätä erittäin selkeänä esityksenä hyvin ajankohtaisesta ja tärkeästä aiheesta. En ollut ajatuksineni yksin, ainakaan esityksen jälkeisen keskustelun perusteella. Tietoa erilaisista perhemuodoista tarvitaan, mutta myös hoitotahdon ja hautaustestamenttien näkyvyyttä tulisi parantaa, koska niiden avulla on mahdollisuus tuoda esiin osaltaan myös se, ketkä ovat ne itselle tärkeät ihmiset.

Monikulttuurisesta kuolemasta hoitotyön näkökulmasta puhui puolestaan Pekka Kivimäki. Häntä kuunnellessani ajattelin itsekseni että ”kerran sairaanhoitaja, aina sairaanhoitaja.” Kuvatut tilanteet olivat itselleni hyvin tuttuja ja puhetta oli suoranainen nautinto kuunnella. Pekka muistutti siitä, että vaikka hoitohenkilöstö on tottunut tekemään yhteistyötä ja kysymään kokeneimmilta, jostain syystä emme ota yhteyttä esimerkiksi eri uskontokuntien edustajiin ja kysy konkreettisesti neuvoa esimerkiksi kuolemanrituaalien osalta. Toisaalta se suurin asiantuntija on lähes aina kuoleva itse tai hänen läheisensä, kunhan vain rohkenemme kysyä ja ottaa asian puheeksi. Kaikkia toiveita ei voida toteuttaa mutta usein niiden sanoittaminenkin jo auttaa.

Illan viimeinen puheenvuoro oli omani ja käytin sen eutanasiaan liitettyjen uhkien sekä mahdollisuuksien kuvaamiseen. Omaa onnistumista on aina vaikea arvioida mutta kovin moni kuulija ei poistunut kesken esitystäni, joten ei se tainnut ainakaan totaalisesti epäonnistua.

Illan päätyttyä pohdin jälleen kerran sitä, kuinka tärkeitä tällaiset seminaarit ja tapaamiset ovat. Niissä samanhenkiset sekä yhteisen kiinnostuksen kohteen jakavat ihmiset voivat vaihtaa ajatuksiaan ja mielipiteitään. Kuten Ilona asian osuvasti loppusanoissaan ilmaisi, huolimatta erilaisista kulttuureista, iästä tai kielestä, se yhteinen sävel löytyy. Ja se on se, mikä voimaannuttaa ja motivoi edelleen. Olen iloinen, että olen löytänyt tieni tämän seuran jäseneksi!

Anja

p.s. Esitysten diat löytyvät SKTS:n sivulta.