Tällä viikolla kävin yliopistolla, jossa osallistuin uusien opiskelijoiden orientaationpäivään. Preventiivisen hoitotieteen opinnot aloittivat tänä vuonna 17 opiskelijaa, mistä olen hyvin iloinen koska meitä ”Preventikkoja” tarvitaan siinä missä opettajia ja johtajiakin. Tapani mukaan istahdin opiskelijoiden joukkoon enkä jäänyt luokan eteen ”patsastelemaan”. Professorimme totesi hymyillen, että hyvin sovin sinne opiskelijoiden keskelle, itse toivon hänen tarkoittavan olemustani, eikä niinkään tietotasoani 😊

Uusien opiskelijoiden orientaatiopäivä on vuosi vuodelta yhtä motivoiva ja ilahduttava tilaisuus. Heidän intonsa sekä motivaationsa on tarttuvaa ja tänäkin vuonna keskustelu oli vilkasta. Uudet opiskelijat esittivät hyviä, kriittisiäkin kysymyksiä mutta päällimmäisenä näytti olevan ilo opiskelupaikasta ja tietty uteliaisuus tulevasta. Ja näin sen kuuluu ollakin! Hieman nostalgisena muistelin samaista päivää vuonna 2011, jolloin itse olin heidän asemassaan, pää täynnä kysymyksiä uuden elämäntilanteen edessä.

Tilanteen positiivisuudesta huolimatta kuuntelin myös hieman huolestuneena niitä kommentteja, joista ilmeni, että osa oli kohdannut jo tässä vaiheessa tiettyä opintojen suorittamiseen kohdistettua painetta. Olettamusta siitä, että opiskelijalla olisi jo aihe kandidaatin tutkielmaan tai ajatus siitä miten nopeasti opinnot saadaan päätökseen. Tämäkään ei ollut mitään uutta, joskin vuosi vuoden jälkeen huomaan ajattelevani, ettei tämänkaltaisen paineen paikka ole ehkä opintojen ensimmäisen päivän tai edes kuukauden teema. Totta kai opiskelun tulee olla tavoitteellista ja edetä suunnitelmallisesti sekä myös mahdollisimman sutjakasti, siitä en ole lainkaan eri mieltä. Mutta mikäli opiskelija kokee painetta jo ennen kuin opinnot ovat edes päässeet alkuun, ei se mielestäni ole paras mahdollinen lähtökohta. Muistutinkin heitä siitä, että eri tahoilla on omat tavoitteensa ja päämääränsä, mutta he itse suorittavat opintonsa ja tekevät sen juuri siihen tahtiin joka heille sopii ja jolla he saavuttavat ne omat tavoitteensa. Enkä voinut olla lisäämättä muutamaa valittua sanaa tieteen vapaudesta, jonka tulisi kohdistua myös niihin aiheisiin josta he haluavat itse opinnäytetyönsä tehdä.

Kotiin ajellessani mietin, vieläköhän mahdan ensi vuonna olla uusia opiskelijoita vastaanottamassa. Paljon puhutaan työelämän muutoksesta ja olenpa itsekin useaan otteeseen kirjoittanut siitä epävarmuudesta, joka liittyy niin jatko-opiskelijan kuin tutkijankin arkeen. Oma sopimukseni on voimassa tämän vuoden loppuun ja ainakaan tällä hetkellä sille ei voida luvata jatkoa. Mikä tilanne on vuoden vaihteessa, on kysymysmerkki. Tosin perheellisenä ihmisenä en luonnollisestikaan voi odotella toimettomana vuoden vaihtumista, vaikka apurahahakemuksia on sisällä useampia. Tämän syksyn ohjelmaan kuuluu siis myös ”uutena” teemana työnhaku. Kaikki vinkit ovat tervetulleita ja lisätietoa persoonasta saa aina kysymällä. Vaikka tietenkin mieluiten jatkaisin tutkimusmaailmassa, eivät asiantuntija- tai opetustehtävät yms. ole suinkaan poisluettuja. Koskaan ei voi tietää mihin se tie vie tai mitä seuraavan mutkan takana odottaa.

Epävarmuuteen ei kuitenkaan auta pysähtyä, joten työt jatkuvat totuttuun tapaan. Ensi viikolla Leuvenissa järjestetään kaksipäiväinen hoitotieteen etiikan konferenssi, jossa sekä minulla että eräällä ohjattavallani on suullinen esitys. Samalla tarjoutuu tilaisuus tavata tuttuja ja vielä tuntemattomia tutkijoita sekä asiantuntijoita ympäri maailman, koska konferenssin osallistujat edustavat peräti 44 eri maata. Eli luvassa on hyvinkin mielenkiintoinen tapahtuma.

Samalla tavoin IDEC-projektin kanssa edessä ovat mielenkiintoiset ajat. Tutkimuseettisen toimikunnan lausunto on tällä hetkellä prosessissa. Olen hyvin luottavaisella mielellä ja uskon että pääsen keräämään ensimmäistä aineistoa vielä tämän vuoden aikana, kuten suunnittelinkin. Näillä mennään kohti syksyä!

Anja