Olen useasti toitottanut, kuinka mahtava työ minulla on ja allekirjoitan tämän väitteen edelleenkin. Siitä huolimatta aina välillä tulee silti ikävä kentälle, käytäntöön ja kohtaamisiin. Tällä viikolla minulla oli täällä Belgiassa mahdollisuus vierailla eräällä saattohoito-osastolla sekä tutustua akuuttisairaalassa palliatiivisen tukitiimin toimintaan. No minähän tartuin mahdollisuuteen tutustua käytäntöihin maassa, jonka palliatiivisen hoidon taso ja kehitys ovat Euroopan kärkiluokkaa (Woitha et al. 2016).  Tässä kirjoituksessa kuvaan päivän antia saattohoitoyksikön osalta. Palliatiivisen tukitiimin roolia tulen käsittelemään erillisessä kirjoituksessa vielä tämän kuun aikana.

Ensimmäinen osoite oli siis 12-paikkainen saattohoitoyksikkö, joka vielä tällä hetkellä sijaitsee vanhahkossa sairaalarakennuksessa. Tämän huomasi myös osaston rakenteesta, mutta kuulemani mukaan muutto uusiin tiloihin akuuttisairaalan yhteyteen on edessä tulevina vuosina. Kuten odottaa saattaa huoneet olivat yhden hengen huoneita, joissa oli tilaa myös omaisille. Minut vastaanottanut sairaanhoitaja kertoi, että tiimissä työskentelee lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan lisäksi myös psykologi, sosiaalityöntekijä sekä fysioterapeutti. Lisäksi sairaalapappi on hyvinkin keskeinen osa osaston henkilöstöä, vaikka työskentelee myös muilla osastoilla.

Minua kiinnosti myös osaston henkilöstömitoitus, siitä kun on ollut paljonkin puhetta viime aikoina. Aamuvuorossa yhdellä hoitajalla on neljä potilasta, iltavuorossa kuusi ja yöt valvotaan yksin, apuna on ns. springeri, eli hoitaja joka avustaa useamman osaston henkilökuntaa tarvittaessa. Tämä mitoitus näyttäisi toimivan ainakin tällä osastolla, henkilökunta on tyytyväinen, eikä henkilöstö juurikaan vaihdu muuta kuin eläköitymisen tms. yhteydessä. Hoitaja, jonka kanssa keskustelin, oli työskennellyt 18 vuotta kyseisessä yksikössä, joten uskoisin, että hänelle on siinä ajassa muodostunut hyvä kuva toiminnasta.

Kysyessäni potilaisiin liittyviä seikkoja, sain tietää osastolla olevan vuosittain 180-200 potilasta, joiden keskimääräinen hoitoaika on 7-14 vuorokautta. Vaikka n. 90% potilaista kuolee osastolla, pieni osa lähtee osastolta kotiin tai esim. vanhainkotiin terveydentilan sen salliessa, jossa he sitten kuolevat. Kuulin myös, että hoitavan henkilökunnan mielestä potilaat tulevat heille usein ”liian myöhään”, minkä johdosta etenkin kuoleman hyväksymiseen ja omaisten tukemiseen liittyvää työtä on tehtävä ”paljon lyhyessä ajassa”. Syyt myöhäiseen siirtoon ovat moninaiset, osa niistä liittyy potilaisiin, osa heitä hoitaviin henkilöihin ja osa ihan organisaatioon sekä sen politiikkaan.

Keskustelussa korostui kuitenkin näkemys siitä, että saattohoito oma erikoisalansa joka vaatii ammattitaitoa sekä tekijän omaa motivaatiota.  Työ on raskasta sekä henkisesti että fyysisesti ja edellyttää tukea, jotta henkilöstö ei väsyisi työssään. Tällä osastolla ulkopuolista työnohjausta oli kolme kertaa vuodessa. Se ei välttämättä kata kokonaistarvetta, minkä takia tiimin sisäinen tuki on ensiarvoisen tärkeää. Keskustelua käydään raportilla (juu, heillä on vielä käytössä ihan perinteiset ”rapsat”), kahvitauoilla ja mikäli eteen tulee tilanne, jossa keskustelu on välttämätön, sille raivataan tilaa työvuoron aikana.

Osastolla toteutetaan viitisen eutanasiaa vuodessa. Pyysin hoitajaa kuvaamaan eutanasiaprosessia omasta näkökulmastaan, jotta saisin pienen käsityksen siitä, millaisena se todellisuus näyttäytyy käytännön kentällä. Hän kertoi, että pyyntö esitetään edelleen useimmin hoitajalle, joka keskustelee siitä potilaan kanssa. Osa potilaista ei ota asiaa uudelleen puheeksi lääkärin kanssa, mutta osa ottaa ja käynnistää sen virallisen prosessin tätä kautta. Tilanteesta riippuen päätös eutanasiasta on tehty noin viikon kuluessa ja myönteisen päätöksen kohdalla eutanasia toteutetaan kahden-kolmen päivän kuluttua, yleensä siinä ”puolenpäivän jälkeen”.

Hoitaja kuvasi tunteja ennen eutanasian toteuttamista erittäin intensiivisiksi. Tässä yksikössä hoitohenkilöstö huolehtii aamupäivän aikana, että potilaalla on toimiva suoniyhteys ja valmistelee häntä muutoinkin toimenpiteeseen. Intensiivisyyttä korostaa toki potilaan, omaisten sekä henkilökunnan tietoisuus siitä, että elämä päättyy hyvin pian, sovittuna ajankohtana. Eutanasian toteuttava lääkäri tuo siihen tarvittavat lääkkeet mukanaan tullessaan osastolle. Hoitaja ja lääkäri menevät yhdessä potilashuoneeseen, jossa lääkäri vielä kerran varmistaa potilaalta eutanasian olevan se, mitä hän haluaa. Tämän jälkeen lääkäri aloittaa infuusiot, jonka seurauksena potilas kuolee parin minuutin sisällä.

Olin kiinnostunut myös siitä, miten hoitohenkilöstön oikeus kieltäytyä osallisuudesta käytännössä toimii. Sain tietää, että mikäli joku hoitajista ei halua olla osallisena, hän voi kieltäytyä prosessin kaikissa vaiheissa. Tällaisessa tilanteessa kyseisen potilaan hoito siirtyy toiselle hoitajalle. Kieltäytyjän ei tarvitse selittää päätöstään tai ilmoittaa sen syitä, mikä tuntui minusta itsestäni hyvältä. Kanssani keskustelleen hoitajan mukaan on ihan tavallista, että joku ei halua tällä kertaa osallistua, vaikka on aiemmin osallistunut tai toisinpäin. ”Elämäntilanteet ja voimavarat vaihtelevat” hän sanoi, ja tottahan tuo on. Hän itse koki eutanasian hyväksyttävänä ratkaisuna hyvin pienessä osassa tapauksia, mutta nosti esiin huolensa siitä millaiseksi keskustelu ja tilanne on ajan saatossa muodostunut. Kuten ylempänä kirjoitinkin, hänen työkokemuksensa ulottuu myös ajalle ennen eutanasialainsäädäntöä ja ainakin itselleni jäi vaikutelma siitä, että hän on tätä asiaa osaltaan paljon pohtinut.

Keskustelun lopussa kysyin häneltä ”jos voisit muuttaa jotain, mitä tahansa, tällä hetkellä, niin mitä tai mikä se olisi?” Hänen vastauksensa kieltämättä yllätti. Hän kertoi lisäävänsä ihmisten tietoutta palliatiivisesta- sekä saattohoidosta ja sen mahdollisuuksista. Hoitaja kertoi tunteestaan, ettei ihmisillä edelleenkään ole riittävästi tietoa niistä keinoista, joilla elämän loppuvaiheen oireita ja kärsimystä voidaan lievittää, mikä ilmenee myös osaltaan yleisessä eutanasiakeskustelussa. Ja tämä siis maassa, jossa eutanasia on ollut sallittua jo 15 vuotta.

Anja

Viitattu artikkeli: Woitha, K., Garralda, E., Martin-Moreno, J.M., Clark, D. and Centeno, C., 2016. Ranking of Palliative Care Development in the Countries of the European Union. Journal of pain and symptom management, 52(3), pp. 370-377.