Tämän kuun alussa palasin kirjoituslomalta hyvissä tunnelmissa, olin saanut paljon aikaiseksi, nauttinut lämmöstä, auringosta ja hyvästä seurasta eli oloni oli kaikin puolin miellyttävä. Paluutani seuraavana päivänä avasin sosiaalisen median katsellakseni kuinka maailma makaa ja heti ensimmäinen lukemani postaus pysäytti minut oikein huolella. Eräs tuntemani nuori henkilö kirjoitti häntä kohdanneen tähänastisen elämänsä suurimman surun hänen avopuolisonsa kuoltua yllättäen heidän kotonaan. ”No voihan…” ajattelin ja lähdin kirjoittamaan yksityisviestiä tietoisena siitä, ettei mikään mitä sanon tai teen auta surevaa juuri sillä hetkellä millään tavalla. Tuomalla esiin sen, että olen pahoillani häntä kohdanneesta surusta, halusin myös viestittää, ettei hän ole yksin, eikä hänen surunsa ole muille merkityksetön, vaikka en lähipiiriin lukeudukaan.

Kuluneiden viikkojen aikana olen sosiaalisen median kautta nähnyt välähdyksiä surevan elämästä, hautajaiset on pidetty ja sureva on saanut tukea lähipiiriltään, ainakin näin olen ymmärtänyt. Eilen illalla hän kuitenkin nosti mielestäni erittäin rohkeasti esiin erään asian, joka on itselleni työni kautta valitettavan tuttu. Sureva kirjoitti rehellisesti siitä, kuinka loukkaavalta tuntuu se, että osa hänen tuntemistaan ihmisistä ohittaa täysin hänen kohtaamansa surun. Hän mietti, onko niin vaikeaa kirjoittaa yksi sana: ”Osanottoni”? Koska jos ollaan rehellisiä, niin eihän se enempää vaadi kuin yhden sanan tai kuvan, jolla ilmaistaan se, että olemme edes rekisteröineet tapahtuneen. Itse en usko, että monikaan sureva odottaa näkevänsä seinällään vuolaita tekstejä tai edes jaksaisi suurimman surun keskellä niitä lukea. Mutta se yksi sana seinällä tai yksityisviestissä voi olla tärkeä koska se kertoo, ettei sureva ole yksin, vaikka kokisi itsensä kuinka yksinäiseksi.

Sureva kysyi, onko kuolema edelleen niin vaikea? Hänelle vastattiin, että kuoleman ei luulisi olevan niin vaikea koska siitä puhutaan ja näytetään eri medioissa. Henkilökohtaisen sekä työni kautta saamani kokemuksen perusteella olen tästä kuitenkin pitkälti eri mieltä. Kuolema näyttää olevan edelleen yksi vaikeimmista asioista kohdata.

On totta, että kuolemasta puhutaan jälleen enemmän ja se on ainoastaan positiivinen asia. Mutta jos mietitään tarkemmin, niin puhe kohdistuu useimmin kuolemaan, joka on jollain tavalla etäinen, jopa teoreettinen. Kuolemaan, joka ei kosketa puhujaa itseään, josta voi keskustella ilman suuria tunteita.  Samalla tavoin mediassa esitetty kuolema voi jäädä etäiseksi, koska kanavaa vaihtamalla tai lehden sulkemalla se häviää, menee pois näköpiiristä. Ihminen voi itse päättää haluaako käsitellä aihetta juuri sillä hetkellä, kun taas se läheinen ”todellinen” kuolema ei tästä halukkuudesta piittaa vaan vaatii kivuliaan veronsa pelkällä läsnäolollaan.

Ken kuoleman on kokenut, tietää ettei se katoa mihinkään, vaikka yrittäisi jättää sen huomioimatta. Kokemus ei kuitenkaan tee toisen surevan kohtaamisesta välttämättä yhtään sen helpompaa, koska se saattaa nostaa oman kipeän kokemuksen tai muistot jälleen pintaan. Tilanne saattaa olla jopa päinvastainen, kokenut tietää, että pitäisi ottaa yhteyttä, mutta se voi silti tuntua lähes mahdottomalta.

Toisaalta, mikäli ihmisellä ei kokemusta kuolemasta ole, onko mahdotonta ajatella, että hän yrittäisi sivuuttaa aiheen kokonaisuudessaan, etenkin jos ei tiedä kuinka toimia tai mitä sanoa? Suomalaisen surun tiedetään olevan vahvasti normitettua, tämän osoitti viimeksi Mari Pulkkinen väitöskirjassaan. Voiko olla niin, että kokematon päättää olla tekemättä mitään, jottei tekisi jotain väärin? Tämä on vain omaa pohdintaani, eikä edes sellaisenaan täydellistä. Ihan yhtä hyvin sanomattomien sanojen takana voi olla empatian puuttuminen, mutta se olisi oman maailmankuvaani vastainen ajatus. Miten kukaan voisi epäempaattisuuttaan yksinkertaisesti sivuuttaa tuntemansa ihmisen tuskan?

Eilinen kirjoitus osoitti kuitenkin jälleen kerran sen, että sanomatta jääneet sanat tuntuvat pahalta, syystä riippumatta. Läheisen kuolemasta johtuvan surun ja luopumisen lisäksi sureva ihminen on pakotettu näin luopumaan myös elävistä ihmisistä, joita on pitänyt ystävinään ja jotka ovat saattaneet olla hänelle hyvinkin tärkeitä. Ja tämä siis hetkellä, jolloin hän on muutoinkin haavoittuvainen. Sen lisäksi, että osa näistä luopumisista ovat sinänsä täysin turhia, suuri osa niistä olisi vältettävissä yhden sanan tai eleen avulla. Itselleni tuli mieleen kysymys: ”Jos voimme nauraa yhdessä, miksi emme voi itkeä yhdessä?”

Anja