Eilen tuli kuluneeksi tasan vuosi tutkintotodistukseeni (TtT) kirjatusta päivämäärästä, minkä tajusin eilen illalla keskustellessani erään henkilön kanssa Lappeenrannan seurakunnan järjestämän eutanasiapäivän viimeisen luennon jälkeen. Kotiin ajaessani jäin pohtimaan, jälleen kerran, miten nopeasti aika tuntuu kuluvan ja mitä kaikkea tähän kuluneeseen vuoteen on mahtunut.

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että väitöksen jälkeiset viikot menivät kyllä aika lailla sumussa. Väitöksen valmistelu sekä siihen liittyvä jännitys olivat ainakin minun kohdallani intensiivistä aikaa, jolloin unen määrä sekä laatu jäivät vähäisiksi, mikä osaltaan selittää sen päivän jälkeisiä tunnelmia. Olen joskus puoliksi leikilläni verrannutkin väitöskirjaprojektin viimeistä vuotta esikoiseni odotusaikaan, jolloin huomio oli keskittynyt siihen odotukseen ja syntymään, muttei lainkaan sen jälkeiseen aikaan.

Sumun hälvettyä mielessä pyöri kysymys omasta ammatillisesta jatkosta. Tohtorin titteli oli taskussa, mutta mitä se sitten käytännössä tarkoittaisi? Mitä sitä itse haluaisi tehdä ja millaisia realistisia vaihtoehtoja oli edessä? Tässä kohtaa on todettava, että olin etuoikeutetussa asemassa koska tiesin työsuhteeni jatkuvan vielä tämän kuluvan vuoden loppuun, joten minulla oli tuolloin aikaa rauhassa pohtia eri vaihtoehtoja. Tilanne olisi varmasti ollut erilainen, mikäli en olisi ollut työsuhteessa tai se olisi päättynyt pian valmistumisen jälkeen. Näin ollen säästyin ainakin hetkellisesti siitä epävarmuudesta, josta olen aiemmin kirjoittanut ja joka näyttää olevan osa sekä tohtoriopintoja että valmistumisen jälkeistä aikaa.

Tämän vuoden ensimmäiset yhdeksän kuukautta matkustin Belgian ja Suomen välillä. Leuvenissa oli työ, Lappeenrannassa perhe ja itse seikkailin näiden kahden välimaastossa. Opettavainen ajanjakso monessakin mielessä, vaikka välillä tuntuikin, että yhtälö on ehkä itselle mahdoton toteuttaa. Toisaalta se tarjosi mahdollisuuden keskittyä ”vain ja ainoastaan” IDEC – projektin suunnitteluun, toisaalta taas jäin etenkin lasten kohdalla paljosta paitsi.

Vaikka itse tutkimustyö on jatkunut totuttuun tapaan, kutsuluentojen sekä koulutustilaisuuksien määrä on tänä vuonna ollut hienoisessa kasvussa. Eutanasian lisäksi minulle on tarjoutunut mahdollisuuksia luennoida myös muista kuolemaan ja kuolemankulttuuriin liittyvistä aiheista, mistä olen ollut erityisen iloinen.  Akatemian sekä eri järjestöjen lisäksi olen päässyt aloittamaan luennointiin sekä opettamiseen liittyvää yhteistyötä eri ammattikorkeakoulujen kanssa, eli pääsen opettamaan tulevaisuuden sairaanhoitajia sekä tukemaan osaltani valmistuneiden sairaanhoitajien ammatillista jatkokoulutusta. Tästä mahdollisuudesta ei voi olla muuta kuin onnellinen ja toivonkin että nyt alkanut yhteistyö vahvistuu tulevaisuudessa. Ehkä tämä auttaa minua pysymään kosketuksessa käytäntöön, vaikka itse en enää kliinisessä työssä olekaan.

Tulevaisuus alkaa hiljalleen hahmottua, samoin kuin tunne siitä, että olen löytänyt oman tieni ja roolini tutkijana, joskin tämä varmasti kehittyy ja muuttaa muotoaan vielä monet kerrat olosuhteista ja omasta mielenkiinnosta johtuen. Itselleni on ollut kenties haasteellisinta aidosti ymmärtää se, että työni tulee jatkossakin todennäköisesti koostumaan monesta pienestä palasesta jotka muodostavat enemmän tai vähemmän täydellisen kokonaisuuden. Mikäli ihmeitä ei tapahdu apurahahakemukset sekä tietty epävarmuus ovat, ja tulevat olemaan, osa myös omaa arkeani, ainakin työelämän osalta.

Tämän ymmärryksen kehittyminen ja epävarmuuden sietäminen ovat vaatineet, ja tulevat vaatimaan, paljon opettelua ja omaa kehitystä. Toisaalta on myös lohduttavaa tietää, etten suinkaan ole yksin tämän asian kanssa vaan ympäri maailman tuoreet ja vähän vähemmänkin tuoreet tohtorit kohtaavat samoja haasteita, mutta myös samoja mahdollisuuksia ja onnistumisia, joita myös mahtuu matkan varrelle. Kokonaisuutena on kuitenkin todettava, etten ihan heti olisi valmis tästä työstäni luopumaan sen ollessa itselleni erittäin palkitsevaa tavalla, joka ei välttämättä suoraan näy pankkitilillä.

Anja