Tohtoriopinnot ja mielenterveys

digTällä viikolla lounaspöydässä ollaan puhuttu paljon mielenterveydestä tohtoriopintojen aikana. Sysäyksen keskustelulle antoi tuore artikkeli ”Work organization and mental health problems in PhD students” jossa oli tutkittu Flandersin yliopistoissa tohtoriopintoja suorittavien opiskelijoiden alttiutta mielenterveyshäiriöihin, etenkin masennukseen. Karujen tulosten mukaan puolella (51%) vastanneista oli vähintään kaksi erilaista oiretta ja kolmasosalla (32%) oireita oli jo vähintään neljä. Yleisimpänä kuvattiin jatkuvan paineen alla oloa, masentuneisuuden ja alakuloisuuden tunteita, unettomuutta sekä kyvyttömyyttä nauttia päivittäisistä toimista.

Omista kokemuksistani ei ole vielä niin kauan, että olisin ehtinyt unohtamaan prosessin aikana kokemiani tunteita, jotka osittain ovat yhteneviä tulosten kanssa. Samoin muistan erinäisiä keskusteluja kollegoiden kanssa, joissa nousivat esiin hyvin samankaltaiset tuntemukset. Huolet painoivat päälle ja oli vaikea nukkua. Stressi vaikutti omaan mielialaan ja välillä itse ajattelin, että en ole ”riittävän hyvä” viedäkseni projektiani päätökseen. Muistanpa hyvin erään avautumiseni vanhassa blogissani, jonka kirjoitin tilanteessa, jossa rahoitus oli kutakuinkin loppu ja postilaatikkoon tipahteli ainoastaan kielteisiä apurahapäätöksiä. Jos siinä kohdin olisin osallistunut tämänkaltaiseen kyselyyn, olisin varmasti ollut sen altteimman kolmanneksen joukossa.

Nämä ilmenevät myös julkaistun tutkimuksen tuloksista. Oireita oli enemmän niillä opiskelijoilla, jotka toteuttivat tutkimustaan erilaisten apurahojen turvin kuin niillä, joilla oli työsopimus yliopiston kanssa. Omasta mielestäni tämä on eräänlainen kierre. Opiskelijan täytyy aktiivisesti hakea apurahaa, mikä vaatii aikaa, joka on samalla pois itse tutkimuksen toteuttamisesta. Tästä seuraa helposti se, että huoli tutkimuksen etenemisestä ja siihen liittyvä paine kasvavat. Kielteisten päätösten saaminen on varmasti arkea useimman tutkijan elämässä, mikä taas vuorostaan lisää painetta rahoituksen ja jatkuvuuden osalta ja niin edelleen. Kun tähän yhtälöön lisätään pari huonosti nukuttua yötä, niin alakuloisuus alkaa olla jo aika varma lopputulos.

Yhtenä oireita vahvistavana tekijänä tutkimuksessa nousi esiin perheen ja opintojen yhteensovittamiseen liittyvät haasteet. Tästä puhutaan paljon ja uskoisin että jokainen perheellinen jatko-opiskelija on miettinyt erilaisia strategioita, miten näiden kahden merkittävän asian yhdistäminen onnistuu parhaalla mahdollisella tavalla. Siitä huolimatta uskon yhtä vahvasti, että jokainen on kokenut, etenkin lapsiin liittyvää, huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä. Konferenssi on päällekkäin lapsen kevätriehan kanssa, mitä tehdä? Molemmissa pitäisi olla mutta eri syistä. Jos et mene konferenssiin, sillä saattaa olla negatiivisia vaikutuksia ja jos et mene kevätriehaan, voit olla varma, että lapsesi on pettynyt. Samalla tavoin illalla ja viikonloppuna tehdyt työt vaikuttavat perheen kanssa vietettyyn aikaan, joko suoraan ajallisesti tai epäsuorasti väsymyksenä tai työhön karkailevina ajatuksina. Kolikon toisena puolena nostettakoon esiin, että lasten olemassaolo ilmeni oireilta suojaavana tekijänä tutkimuksen tuloksissa.

Mielenkiintoista on mielestäni se, että oireiden määrä oli suurempi sekä opintojen alku- että loppuvaiheessa, kun taas aineistoa kerätessä oireiden määrä oli vähäisempi. Tämä saattaa johtua siitä, että yleensä se vaihe on itsenäisempi ja siinä opiskelija toteuttaa laatimaansa suunnitelmaa. Samoin opiskelijat, jotka tavoittelivat akateemista uraa, ilmaisivat vähemmän oireita, riippumatta siitä kuinka todennäköisenä he pitivät tämän tavoitteen toteutumista. Johtuuko tämä siitä, että he ovat sisäistäneet alalla vallitsevan kilpailun ja epävarmuuden paremmin on hyvä kysymys, joka jää avoimeksi. Toisaalta voi olla, että ihminen joka haluaa sijoittua esim. yliopistomaailmaan vaikenee herkemmin omista oireistaan, koska pelkää tai epäilee niiden vaikuttavan negatiivisesti omiin tulevaisuuden näkymiinsä.

Yhtenevästi tämän tutkimuksen kanssa, vuonna 2011 julkaistujen tulosten mukaan 56% suomalaisista tohtoriopiskelijoista koki akateemisen yhteisön negatiivisena. Eli oireet eivät välttämättä ole pelkästään ”Belgialainen ongelma”.  Tämä kertoo mielestäni kahdesta erillisestä asiasta.

Ensinnäkin tohtoriopinnot ovat monella tavoin vaativaa aikaa. Tästä pitäisi mielestäni puhua enemmän niiden kanssa, jotka opintoja suunnittelevat. Opinnot antavat paljon, mutta niihin liittyy myös negatiivisia asioita, joita on syytä miettiä. Tämä on mielestäni ”meidän kokeneempien” tehtävä, koska opintojaan suunnitteleva opiskelija ei voi, eikä hänen pidäkään, tietää kaikkea sitä mitä tulevat vuodet tuovat tullessaan.

Toisekseen näkisin, että ohjaajien olisi hyvä keskustella (nykyistä enemmän) myös näistä asioista ohjattaviensa kanssa prosessin aikana. Itse olen ollut onnekas ja sain ohjausryhmän, jossa keskustelimme lähes kaikesta maan ja taivaan välillä. Tiedän kuitenkin, että osalla jatko-opiskelijoista tilanne on hyvin toisenlainen.

Loppupeleissä tohtoriopinnot ovat yksi merkittävä ajanjakso ihmisen elämässä, jota pitäisi pystyä muistelemaan hymyillen!

Anja

Lähde: Levecque K., Anseel F., De Beuckelaer A., Van der Heyden J. & Gisle L. 2017. Work organization and mental health problems in PhD students. Research Policy 26, 868-879.

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Tohtoriopinnot ja mielenterveys

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s