Viime viikolla juhlistettiin Surukonferenssin 10-vuotista olemassaoloa Tampereella, kaksipäiväisen konferenssin muodossa, kuinkas muutenkaan. Tämänvuotinen teema: Resilienssi surussa oli hyvin ajankohtainen sekä ajatuksia herättävä. Resilienssi sanana on mielestäni haastava, ensinnäkään sille ei ole yksiselitteistä selkokielistä vastinetta ja sitä voidaankin käyttää kuvaamaan hyvinkin erilaisia asioita. Toisinaan sillä kuvataan joustavuutta, soveltamista sekä ennakointia, joskus sitä käytetään kuvaamaan selviytymiskykyä tai psyykkistä palautumiskykyä.

Soile Poijula kuvasi torstaisessa puheenvuorossaan resilienssiä sekä joustavuutena että palautumiskykynä, joka rakentuu sekä yksilön että ympäristön tekijöistä. Hän nosti myös esiin lapsuusajan sekä sosiaalisen tuen resilienssin kehittymistä sekä vahvistumista edesauttavina tekijöinä. Kuunnellessani Poijulan luentoa, en voinut olla ajattelematta Salutogeneesiä sekä siihen liittyvää koherenssin tunnetta, koin että niissä on paljon samansuuntaisia sisältöjä. Tästä syystä en ollutkaan suuresti yllättynyt, kun Terhi Kotilainen osoitti tämän yhteyden perjantaisessa puheenvuorossaan, joka käsitteli perheen resilienssiä.

Itselläni oli tämän vuoden konferenssissa monta roolia. Edustin järjestäjätahona Suomalaisen Kuolemantutkimuksen Seuraa, torstaina minulla oli oma, sekä erään opiskelijani suullinen esitys tieteellisessä sessiossa, jonka puheenjohtajana samalla toimin. Perjantaina minulla oli yhdessä Anna-Liisa Ahon kanssa aamun keynote-luento, jossa esittelimme pian julkaistavan hoitotyön suosituksen sisältöä. Toimin myös perjantaina koko konferenssin puheenjohtajana, joten kaksi päivää sukkuloin roolista toiseen parhaani mukaan.

Molempina päivinä järjestettiin työpajoja, joihin en valitettavasti päässyt osallistumaan. Työpajat käsittelivät mm. kirjoittamista sekä valokuvaamista surun yhteydessä, puheeksiottamisen välinettä pitkäaikaissairaan tai kuolleen lapsen läheisille sekä kehotietoisuutta tunteiden tunnistamisen ja säätelyn apuna. ”Käytäväkeskustelujen” sekä saamani palautteen mukaan osallistujat olivat kokeneet järjestetyt työpajat hyvinä sisältöinä konferenssiin.

Tieteellisissä sessioissa käsiteltiin kuolemaan liittyviä käsityksiä, surua ja selviytymisprosessia, surun käsittelyä ja sen seurauksia sekä lapsen kuolemaa. Omassa esityksessäni esittelin sairaanhoitajien käsityksiä hyvästä kuolemasta, opiskelijani kuvatessa kansalaisten käsityksiä kuolemasta. Jälleen kerran on todettava se, kuinka hienolta ohjaajana tuntuu, kun saa seurata opiskelijan onnistumista. Kun on saanut seurata sitä oppimisen prosessia kaikkine ylä- ja alamäkineen, joita jokaisessa oppimiskokemuksessa on, ja huomaa kuinka sisällä opiskelija on aineistossaan, jolloin siitä on myös helppo puhua sekä vastata esityksen jälkeen yleisön esittämiin kysymyksiin. Nuo hetket kantavat pitkään ja motivoivat ainakin minua kehittämään ammattitaitoani sekä kehittymään niin opettajana, kuin ohjaajanakin.

”Tuttujen ja tuntemattomien” tapaamisten lisäksi Surukonferenssin arvokkainta antia ovat kuitenkin mielestäni kokemuspuheenvuorot, joita tänä vuonna oli kolme. Ensimmäinen puhuja oli menettänyt lapsensa, toinen sekä vanhemman että sisaruksen olleessaan nuori sekä kolmas sisaruksensa henkirikoksen uhrina, jonka tekijät kuuluivat hänen lähipiiriinsä. Sen lisäksi että näistä puheenvuoroista saa aina tietoa, jota ei kirjoista löydä, kunnioitan suuresti puhujien rohkeutta astua esiintymislavalle satojen ihmisten eteen jakamaan oman kokemuksensa. Se ei ole helppoa, avata omaa henkilökohtaista aluettaan ja kuvata tilanteita ja asioita jotka ovat olennainen osa sitä omaa elämäntarinaa. Nämä ovatkin yleensä puheenvuoroja, jolloin koko sali hiljenee ja jotka pääsääntöisesti päättyvät seisoviin aplodeihin. On hienoa huomata, että myös yleisö arvostaa näiden ihmisten rohkeutta sekä avoimuutta.

Ensi vuonna Surukonferenssi järjestetään 11-12.4. Vielä en tiedä missä ja millä teemalla, mutta voin jo nyt lämpimästi suositella sitä kaikille, jotka ovat kuolemasta, elämän loppuvaiheesta tai surusta kiinnostuneita. Lisää tietoa tulevasta saa Surukonferenssin sivustolta.

Anja