Manchesterista Terhokodin juhlakonserttiin

oznorViime viikolla koin jälleen häivähdyksen kansainvälisyyttä vieraillessani Salfordin yliopistossa, Manchesterissa. Yhteistyökumppanini oli lähettänyt minulle laatimansa ohjelman jo edeltävästi, joten tiesin ettei aikaa varsinaisesti jäisi nähtävyyksien ihasteluun. Siksipä matkustin paikan päälle jo sunnuntaina, ajatuksenani viettää mukava päivä kaupungin katuja kierrellen. Tämä ajatus ei tosin toteutunut parhaalla mahdollisella tavalla. Aamulennosta väsyneenä tarkoitukseni oli ottaa nokoset ja lähteä sitten liikkeelle, mutta koska hotellini palohälytinjärjestelmä oli epäkunnossa ja hälytti 5-10 minuutin välein, ei nukkumisesta tullut yhtään mitään. Niinpä suuri tutustumiskierrokseni rajoittui Picadillyn alueelle, jossa enemmän tai vähemmän reissusta rähjääntyneenä kiertelin keliaakikolle soveltuvaa ruokapaikkaa etsien.

Maanantain ohjelmaa hallitsi tutustuminen itse Salfordin yliopistoon, jonne minulla on ollut viime vuodesta lähtien ”Honorary research fellow”-sopimus. Oli siis aikakin tutustua lähemmin yliopiston toimintaan sekä tavata kasvotusten siellä työskenteleviä henkilöitä. Sähköpostin ja netin välityksellä voi hoitaa paljon asioita tehokkaasti, mutta olen edelleen sitä mieltä, että henkilökohtaiset kohtaamiset ovat kuitenkin ”elämän suola”. Osa teistä saattaa tuntea sivuston ”End of Life Care, University of Salford”, jonka ylläpitäjä David Garbutt oli eräs maanantaina tapaamistani henkilöistä. Lienee turha todeta, että kun kaksi saman intressin jakavaa henkilöä kohtaavat, keskustelu oli erittäin vilkasta, mutta samalla hedelmällistä.

Tiistai oli omistettu IDEC-projektiin liittyvän kyselyn edistämiselle. Aamulla keskustelimme projektin aikataulusta ja suunnittelimme seuraavia siirtoja. Päivän ehdoton kohokohta oli mahdollisuus esitellä tutkimusprojektiani paikallisille opiskelijoille sekä aloittaa samalla kyselyn pilottitutkimus heidän avustuksellaan. Se on aina elähdyttävä kokemus, kun esittelee omaa työtään ihmisille, jotka eivät välttämättä ole aiheen kanssa tekemisissä. Kysymysten esiin nostamat näkökulmat sekä tapa miten ulkopuoliset käsittävät tutkimuksen antavat usein aihetta pitkälliseen prosessointiin. Ja se prosessointi on juuri sitä ajatustyötä, mikä vie projektia eteenpäin. Iltani iloksi analysoin päivän tulokset ja totesin käännöksen toimivat erittäin hyvin. Toki pilottia jatketaan vielä uusien ryhmien osalta, mutta ensimmäiset tulokset olivat jo lupaavia jatkon kannalta.

Keskiviikkona vierailin Manchesterin yliopistossa, tapaamassa tutkijaa, joka oli väitöstyössään käsitellyt hoitohenkilöstöön liittyviä haasteita elinluovutuksen yhteydessä. Hänen tuloksensa olivat erittäin vaikuttavia, mutta jos rehellinen olen, suurimman vaikutuksen minuun teki yliopisto itse. Kävellessäni 1851 perustetun yliopiston portista sisään tuntui kuin olisin tullut aivan omaan maailmaansa.  Suuri puisto, vanhat rakennukset ja monet, monet yksityiskohdat olivat omaa luokkaansa. Julkaisinkin Instagramissa kaksi valokuvaa tuolta vierailulta, mutta ne eivät tee oikeutta todellisuudelle.

Vierailun jälkeen vuorossa oli lounasajan urkukonsertti The Bridgewater Hallissa. Ohjelma: ”Day & Night” koostui kahdeksasta kappaleesta, Händelin Largon kohdalla olin jo täysin omissa maailmoissani ja Offenbachin Baccarole avasi sitten kyynelkanavat, vaikka kuinka olin päättänyt, että tällä kertaa pidän musiikin aiheuttamat tunteet kurissa, mutta minkäs teen. Musiikki on aina vaikuttanut minuun vahvasti, mikä ei ole negatiivinen asia. Konsertin jälkeen tapasin professori Carol Heighin Manchester Metropolitan Universitystä. Mahtava nainen! Yhteinen sävel löytyi välittömästi, aiheena sosiaalinen media akateemisessa tutkimuksessa. Aika kului keskusteltaessa kuin siivillä ja ken tietää, tulevaisuus saattaa sisältää jopa yhteistä toimintaakin.

Torstai kului matkustaessa, lentokentällä ja koneessa oli aikaa hoitaa juoksevia asioita ja lukea odottavia tekstejä. Yöllä auton parkkeerasi kotipihaan väsynyt mutta iloinen matkalainen, jolla oli tunne, että päivien aikana oli saatu monia asioita eteenpäin ja jopa uusia alulle. Ei huono lopputulos, ainakin parempi mitä vielä viikkoa aiemmin olin uskaltanut toivoa.

Viikonlopun jälkeen matkustin eilen Helsinkiin osallistuakseni Terhokodin juhlakonserttiin. Konserttia ennen tapasin kahvilla henkilön, jonka kanssa oli miellyttävää vaihtaa kuulumisia ja ajatuksia elämän menosta. Hyvillä mielin jatkoin matkaani kohti Finlandiataloa, jossa kutsuvierastilaisuudessa tapasin henkilöitä, joita en ollut nähnyt ihan liian pitkään aikaan ja joita aidosti toivoisin tapaavani useamminkin eri yhteyksissä. Olen kuitenkin iloinen, että tämä mahdollisuus tarjoutui minulle eilen. Illan jälkeen ”sieluni on ollut kepeä kuin Chopinin Kevätvalssi”, mikä tosin osaltaan johti tutkakameran välähdykseen kotimatkalla, joten vähempikin kepeys olisi saattanut riittää. Välähdys ei pilannut hyvää tuultani, mutta hillitsi kieltämättä kaasujalkaa.

Konsertti itsessään ansaitsisi ihan oman tekstinsä. Se oli monipuolinen, eikä suinkaan niin mollivoittoinen, kuin aiheen perusteella saattaisi luulla. Vaikuttavin omasta mielestäni oli Mikko Kuustosen esittämä kappale Viipyvä valo. Toisaalta olen iloinen, että Laura Närhen kappale Hetken tie on kevyt, avautui minulle eilen ihan uudella tavalla sekä sanoitukseltaan että soinnultaan. Konsertti on katsottavissa YLE Areenalla 16.9.2018 alkaen. Saattaa olla, että palaan sen kautta vielä eilisen tunnelmiin. Antoisien päivien jälkeen on kuitenkin taas aika palata ”arkeen ja aherrukseen”, ennen seuraavia seikkailuja ja kohtaamisia.

Anja

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s