Uskalsitko rakastaa?

IMG_20171015_213209_966Kuten tiedätte, vietän mielelläni aikaa tien päällä, pääasiassa itsekseni ajellen milloin mihinkin. Kaikkein mielelläni ajelen illan / yön tunteina, jolloin ympärillä hämärtää ja ajatukset kulkevat omia polkujaan, joista ei aina tiedä, mihin ne kulloinkin päätyvät. Eräällä näistä matkoistani radiossa soi eräs tunnettu suomalainen kappale, jonka sanat ajoivat minut pohtimaan sitä suurta tunnetta, jota rakkaudeksikin kutsutaan.

 

”Tyttö naapurin, silmin palavin, suureen maailmaan,
käytkö vieläkin?
Ja kaikki aikanaan, kun turha riisutaan
Saitko rakastaa?”

Mieleeni palautui eräs Hännisen haastatteluista, jonka keskeinen sanoma oli, että kuoleman edessä ihminen useammin katuu tekemättömiä kuin tehtyjä asioita. Tämä on hyvin yhteneväinen oman kokemukseni kanssa, myös rakkauden osalta. Monesti kuolevan muistellessa elettyä elämää, hän on muistellut myös rakastamiaan ihmisiä, eläimiä, paikkoja, asioita. Mutta valitettavan usein myös rakkautta, jonka on kokenut kielletyksi, etenkin jos se on kohdistunut toiseen ihmiseen. Rakkaus on ollut ”sopimaton”, sen kokeminen ei ole ollut ”järkevää”, kohde ”mahdoton, varattu tai muuten vain väärä”. Kunnes sitten, elämän lopussa, se palaa mieleen tekemättömänä tekoina sekä sanomattomina sanoina.

Väitän rakkauden itsessään olevan puhdas, viaton tunne, yhteys oman itsen ja jonkin ulkopuolisen välillä, oli se ulkopuolinen sitten toinen ihminen, eläin tai vaikka itselle tärkeä paikka. Rakkaus ei ole minulle rationaalista, jos se sitä olisi niin väitän yhden, jos toisenkin yhteyden jääneen osaltani kokematta. En myöskään usko, että ihminen voi tietoisesti valita, mihin tai kehen hän kokee olevansa yhteydessä. Näin ollen ajattelen, ettemme me voi valita, kehen rakastumme ja kuinka usein elämämme aikana. Samoin ajattelen jokaisen yhteyden olevan erilainen, ovathan niiden kohteetkin yksilöllisiä. Mutta koska rakkaus on pohjimmiltaan puhdas tunne, eivät nämä yhteydet kilpaile toistensa kanssa.

En myöskään usko, että rakkaus liittyy sen enempää omistamiseen kuin valtaankaan. Nämä ovat mielestäni asioita, jotka me itse rakkauteen liitämme, mutta eivät rakkautta itsessään. Jos kokemamme rakkaudet eivät kilpaile toistensa kanssa, miten sitten toinen voi olla ”sopivampi” kuin toinen? Tai miten yksi yhteys on ”oikeampi” kuin toinen? Onko rakkaus, joka johtaa parisuhteeseen, lapsiin ja yhteiseen asuntolainaan jollain tavalla ”parempi” kuin rakkaus, joka kohdistuu ”varattuun”, ”liian nuoreen / vanhaan”, ”väärän” uskon, sukupuolen tai jonkin muun tekijän omaavaan henkilöön? Tekeekö jokin edellä mainituista seikoista rakkaudesta jotenkin erilaisen, eriarvoisen tai peräti hävettävän? Rehellisesti sanottuna, en usko.

Se mitä ihminen (tai kaksi ihmistä) tämän rakkauden tai yhteyden kanssa tekee, on taas täysin eri asia. Se päätös on monien eri tekijöiden summa, toisinaan helppo ja toisinaan taas hyvinkin vaikea. Mutta muuttaako päätös kuitenkaan sitä rakkautta? Katoaako yhteys vain siksi että on päätetty sen olevan epäsuotuisa syystä tai toisesta? En oikein jaksa uskoa siihenkään, tokihan se ajan kanssa hiipuu, joskus kokonaan ja joskus ilmoittaakseen itsestään aina kun sattumalta tavataan. Mutta mikäli se rakkaus on ollut olemassa, ei se pelkällä päätöksellä katoa, ei vaikka kuinka toivoisi.

Rakkauden hiipuminen tai menettäminen tavalla tai toisella tekee kipeää, siitä ei päästä mihinkään. Muistan, kuinka paljon nuorempana tyttönä laitoin isoisäni ruumista, kuinka vuolaasti itkin häntä pestessäni. Silloin tuntui kuin jokaisen kyyneleen myötä menettäisin osan miljooniin palasiin särkynyttä sydäntäni. Tuolloin ajattelin, etten koskaan enää halua rakastaa yhtään ketään, jotta minuun ei ikinä enää sattuisi noin. Ja jos rakkaudettomuus jostain syystä ei olisi vaihtoehto, haluaisin ainakin kontrolloida sitä, vahtia että se on voimakkuudeltaan hallittavissa, itseäni suojellakseni. Mutta eihän se noinkaan toimi, ei edes kaltaiseni idealistin kohdalla. Ja hyvä niin, koska vuodet ovat opettaneet, että mieluummin itken menetettyä rakkautta kuin olen rakastamatta lainkaan.

Mikäli kuolisin tänään, voisin hyvillä mielin vastata alun kysymykseen ”Kyllä, olen saanut rakastaa, toisinaan hetken, toisinaan pidempään.” Toivon totisesti vastaukseni säilyvän samana, kuolen sitten huomenna tai vasta 50 vuoden kuluttua. Rakkaus, sen eri muodoissa, kuuluu elämään, etenkin mikäli on yhtä laajalla tunneskaalalla varustettu ihminen kuin minä. En halua edes kuvitella elämää ilman rakkautta, saati piilottavani kokemiani yhteyksiä, huolimatta siitä kuinka ”oikeita tai vääriä” ne muiden mielestä olisivat tai kuinka haavoittuvaksi ne minut tekevät. Siksipä tärkeämpi kysymys lieneekin, ”uskalsitko rakastaa?”

Anja

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s