Kuolleiden lasten muistopäivä tuntuu mielekkäältä ajankohdalta kirjoittaa viime perjantaina Helsingissä pidetystä väitöstilaisuudesta, jota kävin seuraamassa. Juha Itkonen puolusti väitöstutkimustaan ”Kun vauvaonni vaihtuu kuolemansuruun. Narratiivinen tutkimus kohtukuolemasta, lapsen kuoleman aiheuttamasta surusta ja selviytymisprosessista sekä kirkon tuesta”. Vastaväittäjänä toimi  Jari Kylmä Tampereen yliopistosta. Itkosen tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella kirkon tukea vanhempien kertomuksissa kohtukuolemasta sekä lapsen kuoleman aiheuttamasta suru- ja selviytymisprosessista.

Nimensä mukaisesti tutkimuksen aineisto koostui 24 henkilön narratiiveista, eli kertomuksista heidän kokemuksestaan oman lapsen kuolemaan liittyen. Haastatteluihin osallistuneista 10 olivat miehiä, minkä johdosta tuloksissa nousee esiin myös paljon kaivattu miesnäkökulma.

Luin väitöstilaisuudessa ostamani kirjan kokonaisuudessaan tilaisuuden jälkeen ja täytyy sanoa, että Itkonen on onnistunut työssään. Kuvaukset ovat rikkaita sekä erittäin koskettavia. En kuitenkaan avaa tuloksia tässä kirjoituksessa enempää, koska olen luvannut kirjoittaa tästä väitöskirjasta kirja-arvion, jossa avaan sitä yksityiskohtaisemmin. Totean vain, että voin suositella lämpimästi siihen tutustumista. Se varmasti herättää ajatuksia sekä surusta että kokemuksista kirkon tarjoamasta tuesta.

Väitös itsessään oli hyvin mielenkiintoinen. Keskustelu nosti esiin kahden eri tieteenalan, terveystieteiden sekä teologian, lähestymistapojen eroja sekä yhteneväisyyksiä niin itse aihealueeseen kuin myös metodologisiin kysymyksiinkin liittyen. Hyvin hedelmällinen oli myös keskustelun laadullisen tutkimuksen kuvausta ja luotettavuutta käsittelevä osio. Mitä aineiston laajuuden kuvaus kertoo sen laadusta? Onko mielekästä kuvata vain kokonaispituutta vai kertoisiko esimerkiksi merkityksellisten ilmaisujen määrä enemmän aineiston rikkaudesta? Mikä vaikutus on saturaatiolla tutkijan tai osallistujan arvioimana? Erittäin mielenkiintoisia kysymyksiä ja pohdintoja, joihin ei ole yksiselitteisiä vastauksia, mutta joita jokainen tutkija osaltaan miettii. Väitöstilaisuus itsessään noudatti totuttuja traditioita, mutta väliin mahtui hersyvää naurua, joka oli osin tilannekohtaista, väittelijän puhuessa esimerkiksi ”kylmästä tutkijasta” saaden vastaväittäjä Kylmän kohottamaan kulmiaan.

Itkosen väitöstutkimuksen aihe yhdistyy suruun, murheeseen ja lapsen kuolemaan. Äkkisältään voisi erheellisesti luulla niiden välittyvät myös väitöstilaisuuden tunnelmaan. Mielestäni aivan ihastuttavan kontrastin tutkimusaiheen luonteelle toi paikalla olleen vauvan iloiset ja tyytyväisen kuuloiset äännähdykset salin takaosasta. Jotenkin se toi ajatuksiini jälleen elettävän elämän monitahoisuuden, jossa samaan hetkeen mahtuu niin ilo ja suru, hyvä sekä paha. Itkonen itse toteaa esipuheensa lopussa osuvasti:

”Lopulta inhimillisen surun arvoitus selvisi. Me suremme, koska rakastamme.”

Anja