Täällä blogissakin olen kirjoittanut tekstin, jos toisenkin surusta, etenkin kuolemaan liittyen. Luennoillani olen pohtinut monen muun lailla surun kanssa elämään oppimista, sitä onko surusta mahdollista selviytyä vai onko selviytyminen ylipäätään oikea sana kuvaamaan sitä niin sanotusti tavoiteltua lopputulemaa. Sitä mitä ihminen kutsuu uudeksi normaalitilaksi. Lähes aina kuitenkin olen käsitellyt aihetta tunnustetun sekä tunnistetun surun sekä surevan näkökulmista. Tänään kirjoitan kuitenkin toisenlaisesta ja jos mahdollista vielä raskaammasta tunteesta: surusta, joka on äänioikeudeton.

Suru, jolla ei katsota olevan sosiaalista oikeutusta kutsutaan äänioikeudettomaksi suruksi. Sosiaalisen oikeutuksen puuttumisen johdosta tätä surua ei tunnusteta ulkopuolisten taholta, vaikka se surijalle on hyvinkin aito ja kokonaisvaltainen tunne. Kipeäksi ja ongelmalliseksi tilanteen tekee juuri se, että äänioikeudettoman surun kantaja jää lähipiirin sekä sosiaalisen tuen ulkopuolelle hänen surunsa tunnustamattomuuden johdosta. Eli käytännössä hän jää yksin tilanteessa, jossa tarvitsisi olkapäätä, johon nojata. Jos tunnustetulla surulla voi olla raskaat seuraukset, voi meistä jokainen vain kuvitella millaiset seuraukset äänioikeudettomalla surulla pahimmillaan ovat.

Suru jää äänioikeudettomaksi monista eri syistä. Ehkä klassinen esimerkki on ihmissuhde, joka syystä tai toisesta on pidetty salassa. Erääseen tällaiseen tilanteeseen olen viitannut jo aiemmassa blogissani. Tällöin toisen osapuolen kuollessa, ei jäljelle jääneen surua tunnusteta, koska kukaan ei kyseisestä suhteesta tiedä, eikä näin ollen edes osaa ajatella toisen surevan juuri tätä kyseistä ihmistä.

Samoin äänioikeudettomaksi jää suru, jos menetyksen kohdetta ei pidetä suremisen arvoisena. Valitettavan usein esimerkiksi keskenmenoihin liittyvä suru jää todellisuudestaan huolimatta tunnustamatta. Kohtukuolemien osalta äänioikeudetonta surua kuvaa Juha Itkonen hyvin havainnollisesti omassa väitöskirjassaan. Molempia edellisiä tilanteita yhdistää se, ettei kukaan tai hyvin harva surijan lähipiiristä ole koskaan tavannut tai edes nähnyt kuollutta.

Äänioikeudeton suru voi kuitenkin olla myös sidottuna kuolleeseen henkilöön, joka on tehnyt tai teollaan aiheuttanut jotain niin hirveää, että hänen menehtymistään ei pidetä suremisen arvoisena. Tätä pohdin pitkään esimerkiksi Brysselin terroriteon yhteydessä, kun ajattelin itse tekijöiden lähipiirin tilannetta. Mietin riittääkö heidän surulleen ymmärrystä?  Tai tilanne, jossa kuolema on niin sanotusti itse aiheutettu, joko päihteiden väärinkäytöllä tai itsemurhalla? Saako suru sen tunnustuksen, jonka sureva tarvitsee? Vaikka näitä kysymyksiä kuinka miettisin, etenkin äitinä päädyn kuitenkin aina siihen lopputulemaan, että vaikka lapseni tekisi mitä, tai päättäisi itse oman elämänsä, minä häntä surisin. Pitkään ja hartaasti, koko loppuelämäni ajan.

Hoitosuositusta laatiessamme korostimme lasten surun merkitystä ja heidän tuen tarpeensa huomiointia, koska usein heidän surunsa jää vähäiselle huomiolle, eli siitä tulee myös äänioikeudetonta. Näin käy helposti myös muille ihmisryhmille, joita ei pidetä kykenevänä suruun, kuten esimerkiksi osa kehitysvammaisista. Tulisi kuitenkin muistaa, ettei häiriö yhdellä osa-alueella tarkoita sitä, etteikö ihminen kykene tuntemaan surua siinä missä iloakin. Etteikö hän kärsisi menetyksen ja surun seurauksista, vaikkei niitä sanoittaa tai selkeästi ilmaista osaisikaan.

Jokaisen suru on se suurin, näin sanotaan, kun halutaan korostaa sen yksilöllisyyttä ja ainutlaatuisuutta. Mutta mikäli sitä suurinta surua ei saa ilmaista tai sen kanssa tulee jätetyksi yksin, siihen sopeutumisesta, saati sen kanssa elämisestä, voi tulla lähes ylitsepääsemättömän vaikeaa. Sen johdosta jokainen suru tulisi tunnustaa ja sille pitäisi antaa oikeutus. Näin surevakin pääsee sen tuen piiriin, jota hän sillä hetkellä tarvitsee, koska ketään ei tulisi jättää surussaan yksin.

Anja