Hieman suunniteltua pidemmäksi venähtäneen tauon jälkeen haluan tänään kirjoittaa palliatiivisen hoidon koulutuksesta ensin yleisesti ja tarkemmin suomalaisen lääkärikoulutuksen osalta. Paljon on viime aikoina keskusteltu palliatiivisen hoidon tilasta ja sen kehityksestä, yleensä vielä aika negatiiviseen sävyyn. Osittain tämä saattaa johtua siitä, ettei välttämättä tiedetä, miten koulutus on järjestetty, onko sitä saatavilla ja millaista sen sitten tulisi olla täyttääkseen sille asetetut vaatimukset.

EACP (European Association for Palliative Care) on julkaissut 2013 suosituksen palliatiivisen hoidon koulutuksen kehittämisestä lääkäreiden koulutuksessa. Tämän suosituksen mukaan palliatiivisen hoidon opetusta tulisi olla vähintään 40 tuntia, joka jakautuu seitsemän eri aihealueen alle. Nämä aihealueet ovat palliatiivisen hoidon perusteet (5%), oireiden ja kivun hoito (50%), psykososiaaliset ja henkiset näkökulmat (20%), eettiset ja lainsäädännölliset seikat (5%), kommunikaatio (15%), tiimityöskentely ja itsereflektio (5%).

Suosituksessa painottuvat kivun sekä oireiden hoidon lisäksi psykososiaalisten ja henkisten näkökulmien huomiointi sekä kommunikaatio. Tämä näyttäytyy ainakin itselleni hyvin tarkoituksenmukaisena sekä kirjallisuuden että myös oman käytännön kokemukseni perusteella. Samoin suosituksessa nostetaan esiin se, että palliatiivisen hoidon koulutuksen perusteiden opetus tulisi järjestää niin aikaisessa vaiheessa kuin mahdollista. Teoreettisen opiskelun lisäksi käytännön harjoittelun merkitystä pidetään tärkeänä suosituksessa.

Palliatiivisen koulutuksen roolia suomalaisessa lääkärikoulutuksessa ovat tarkastelleet Lehto et al. tänä vuonna julkaistussa artikkelissaan. Ensimmäinen palliatiivisen lääketieteen professuuri perustettiin 1999 Tampereen yliopistoon, Helsingin yliopisto sai oman professorinsa vuonna 2014. Lehto et al. tarkastelevat opetusta Tampereen opetussuunnitelmaan perustuen, jota he kuvaavat artikkelissaan ainoaksi tällä hetkellä voimassa olevaksi palliatiivisen lääketieteen opetussuunnitelmaksi. Muissa yliopistoissa opetussuunnitelma näyttäisi olevan suunnitteilla.

Tampereen opetussuunnitelman mukaan osa on kaikille pakollista. Vuodesta 2012 opiskelijoilla on lisäksi ollut mahdollisuus valita vapaaehtoinen, n. 64 tunnin laajuinen opintojakso. Kaikille yhteisen palliatiivisen lääketieteen opetuksen laajuus on Tampereen yliopistossa tällä hetkellä 50,5 tuntia, mikä ylittää EACP:n vähimmäissuosituksen. Vuoteen 2014 asti opetusta oli kolme tuntia enemmän, opetussuunnitelman sisältäessä kolmen tunnin jakson eutanasiasta. Tämä poistettiin opetussuunnitelmasta vuonna 2013.

Verratessa Tampereen opetussuunnitelmaa edellä kuvattuun EACP:n suositukseen ilmenee, että palliatiivisen hoidon perusteiden osuus on suositusta suurempi. Yhtä lailla oireiden ja kivunhoitoa sekä eettisiä ja lainsäädännöllisiä seikkoja opetetaan Tampereella suositusta enemmän. Sitä vastoin, psykososiaalisten sekä henkisten näkökohtien opetus on huomattavasti suositusta vähäisempää. Näitä opetetaan Tampereella 3 tuntia, suosituksen ollessa vähintään 8 tuntia. Lisäksi Tampereen opetussuunnitelmaan ei sisälly tiimityöskentelyn ja itsereflektion aihealuetta lainkaan.

Artikkelin mukaan palliatiivisen lääketieteen koulutuksella on ollut positiivinen vaikutus opiskelijoiden tietotasoon, mitä on osaltaan selitetty Tampereella käytettävillä opetusmenetelmillä. Luento-opetuksen osuudeksi Lehto et al. ilmoittavat 20%, lisäksi opetuksessa hyödynnetään interaktiivisia sekä kokemuksellisia menetelmiä, kuten esimerkiksi potilaskohtaamisia.

Tällaisena siis näyttäytyy Suomessa palliatiivisen hoidon koulutus lääketieteessä. Positiivista on ehdottomasti se, että sen määrä ylittää julkaistun suosituksen. Toki voi pohtia onko 50,5 tuntia riittävä määrä tälle aiheelle, toisaalta taas opiskelijat, jotka ovat aiheesta kiinnostuneita voivat valita vapaaehtoisen opintojakson tämän lisäksi. Negatiivisena näen tässä sen, että ainoastaan yhdessä suomalaisessa yliopistossa on kyseinen opetussuunnitelma. Samoin etenkin psykososiaalisten ja hengellisten näkökulmien suhteellisen vähäinen määrä tässä opetussuunnitelmassa herätti ajatuksia.

Nyt on kuitenkin muistettava, että tarkastelen lääketieteen suosituksia ja lääketieteen opetussuunnitelmaa hoitotieteilijän näkökulmasta, missä ns. ”tulokulma” ja painopiste ovat hieman erilaiset. Valitettavasti vastaavaa tietoa ei ole olemassa esimerkiksi sairaanhoitajakoulutuksen osalta. Olisi hyvin mielenkiintoista tietää, millainen rooli elämän loppuvaiheen hoidolla on hoitohenkilöstön koulutuksessa. Sen tiedetään vaihtelevan erittäin paljon paikkakunnasta ja oppilaitoksesta riippuen, mutta tarkempi tieto tässä suhteessa olisi mielestäni ehdottomasti tarpeen, varsinkin kun Sairaanhoitajaliiton kyselyssä (2017) jopa 65% ilmoitti tarvitsevansa lisää koulutusta saattohoidosta.

Anja