Paljon puhutaan siitä, kuinka kuolemaan liittyvät tavat ja riitit ovat muuttuneet ajan saatossa. Viimeisimmässä Historiallisessa Aikakauskirjassa julkaistiin artikkeli, jossa kuvataan ortodoksikarjalaisia tapoja sekä vainajan muistamista. Kuten kirjoittajakin toteaa, niissä korostui yhteisöllisyys sekä pragmaattinen etiikka. Tuohon aikaan vainajaa arvostettiin koska hänen ajateltiin kuoltuaankin olevan tekemisissä elävien kanssa ja hänelle uskottiin olevan samanlaisia tarpeita sekä tuntemuksia kuin elävilläkin. Kirjoitan tässä niistä tavoista, jotka koskivat kuolemaa hautajaisten päättymiseen saakka, mutta suosittelen artikkelin lukemista myös kuolleen muistamiseen liittyvien tapojen osalta, ne ovat hyvin mielenkiintoisia.

Kun ihminen oli kuolemaisillaan, oli Raja-Karjalassa hänen ystäviensä ja sukulaistensa tapana käydä hyvästelemässä kuoleva sekä sopimassa mahdolliset kiistat hänen kanssaan. Anteeksianto oli rituaalinen tapa kertoa sovinnosta, sillä kuolema ilman anteeksipyyntöä ja -antoa oli suuri onnettomuus. Kuolevan jättämistä yksin pidettiin pahana, jonkun läsnäolo teki kuolemasta normaalin sekä hyväksyttävän tapahtuman. Olemalla läsnä, kuoleva ja hänen lähipiirinsä valmistautuivat kuolemaan, josta tuli näin yhteinen tapahtuma.

Puhtaudella oli tuolloin suuri merkitys. Kuolemaan valmistautuessa kuolevan patjaan vaihdettiin oljet tai patjan alle laitettiin puhtaita rukiin olkia. Kuoleman aiheuttajana pidettiin kalmaa, persoonatonta voimaa, joka oli lähtökohtaisesti paha. Kuoleman jälkeen vainajan ruumis oli puhdistettava huolellisesti, jotta hän ei saastuisi ja muuttuisi yhteisölle vieraaksi ja vaaralliseksi. Ruumiin pesijä oli siihen erikoistunut vanhempi nainen, mieluusti lähisukulainen. Pesijän sukupuoli ei ollut välttämättä se ensisijainen ominaisuus, tärkeää oli hänen ikänsä. Hänen tuli olla vanhempi, kuolemaa lähempänä oleva henkilö. Ruumis pestiin joko saunassa tai pirtissä mahdollisimman pian kuoleman jälkeen. Pesussa sekä arkkuun valmisteltaessa korostettiin myös sovun ja huolenpidon merkitystä, vainaja piti valmistaa hautaan niin ettei sukua voitu moittia laiminlyönnistä saati kaltoin kohtelusta.

Kalman uskottiin ruumista pestäessä siirtyvän pesuveteen. Siksi se heitettiin pesun jälkeen pois, joko talon ulkopuolelle ikoninurkan kohdalle tai talvella puhtaalle hangelle. Näin kalman uskottiin menettävän voimansa ja oleva kykenemätön aiheuttamaan uutta kuolemantapausta. Kalman ajateltiin voivan siirtyä myös niihin esineisiin, jotka olivat olleet kosketuksissa vainajan kanssa tämän kuolinhetkellä, eli nekin oli hävitettävä. Sekä veden että esineiden hävitys oli ruumiinpesijän vastuulla.

Pesun jälkeen vainaja puettiin puhtaisiin vaatteisiin, jotka eivät eronneet hänen normaalista vaatetuksestaan, paitsi väriltään koska vainajan vaatetus oli valkoinen. Usein ihmiset, ainakin vanhat naiset, olivat jo eläessään varanneet itselleen tämän ”kuolinsovan”. Valkoinen väri kuvasti vainajan puhtautta eli hänen olevan sovussa sukunsa ja yhteisönsä kanssa. Valkean vaatteen ajateltiin toisaalta kuvastavan myös vainajan siirtymistä taivaaseen. Vainajan suu peitettiin kangaspalalla, jottei paholainen ehtisi sujahtaa vainajan sisään ja hänen päänsä ympärille kiedottiin kapea otsanauha. Jälkimmäinen kuvasti hurskaille Jumalan valtakunnassa luvattua voittoseppelettä. Kuolleen asun tarkoitus oli myös osoittaa elävien huolenpitoa sekä vainajan olevan valmis siirtymään tuonpuoleiseen.

Pesty ja puettu vainaja odotti arkun valmistumista joko penkillä tai erityisellä kalmanlaudalla maaten, pää kohti ikoninurkkaa tai ikonien alla. Arkun valmistuttua se suitsutettiin ja vainaja laitettiin arkkuun. Penkki, jolla kuollut oli odottanut arkun valmistumista, puhdistettiin asettamalla sille hetkeksi uunikoukku, koska vanhan uskomuksen mukaan vainajasta mahdollisesti vielä jäänyt kalma oli voimaton rautaa vastaan.

Kolmena yönä vainajan arkkuun laittamisen jälkeen pidettiin yönistujaiset, joilla katsottiin olevan merkitystä sekä eläville että kuolleelle. Jottei vainaja nousisi ylös ja tekisi pahojaan ystävät ja sukulaiset kokoontuivat kolmena yönä valvomaan vainajan arkun äärelle. Useimmat toivat tullessaan leipää ja kalakukkoa, joita toisissa taloissa tarjottiin valvojille ja toisissa köyhille hautajaispäivänä. Vainajalle laitettiin ikoninurkkaan kahvi- tai teekuppi, joka sai olla paikallaan hautajaisiin asti. Jos yönistujaisissa oli mukana nainen, joka osasi itkuvirren, hän lauloi sen karjalankielellä. Yönvalvojaisilla yhteisön jäsenet ilmaisivat, mutta toisaalta myös valvoivat, että huolenpito säilyi yhteisöllisenä toimintana.

Perinteen mukaan hautajaiset pidettiin yönistujaisten jälkeisenä päivänä. Ruumiin siunaus voitiin toimittaa joko kirkossa tai kuolleen kotona. Toimituspaikasta riippumatta omaiset, sukulaiset sekä ystävän hyvästelivät avoimessa arkussa makaavan vainajan, jonka rinnalle oli asetettu pieni ikoni. Hyvästely tapahtui joko ikonia tai vainajan otsaa suutelemalla. Tämän jälkeen arkun kansi suljettiin ja vainajaa lähdettiin kantamaan ulos. Matkan varrella arkku laskettiin hetkeksi jokaiselle kynnykselle, jotta kuollut voisi jättää hyvästit entisille elinpaikoilleen. Näin kuollut jätti hyvästit myös yhteisölle ilmaisten kaikkien kaunojen olevan sovittu.

Hautausmaalle matkattiin hevoskyydillä. Matkan aikana pysähdyttiin hetkeksi tuttavien sekä sukulaisten talojen luona, jolloin lähiomaiset pyysivät sen asukkailta vainajan puolesta mahdollisia rikkomuksia kumartaen taloa kohden. Tällä varmistettiin, ettei kuolleelle jäänyt aihetta vihoitella kenellekään. Hautausmaan portilta arkku kannettiin hautausmaalle. Jotta vainaja ei luulisi läheisten sukulaisten suvaitsevan hänen lähtöään, ei lähisukulaiset saaneet toimia kantajina. Tosin arkun kanto oli vakiintunut omaisten ja lähisukulaisten tehtäväksi jo 1930-luvulla, eli tämä perinne koskee aikaisempaa ajanjaksoa.

Kun arkku oli suitsutettu, se laskettiin hautaan, jonne joku omainen heitti kolikon, lunastaakseen vainajalle hautapaikan. Viimeisen leposijan ”ostamisen” katsottiin ilmentävän samaa huolenpitoa kuin muutkin kuolemaan kohdistuvat riitit. Haudalla kuolleen vanhempi sukulaisnainen, tai joku muu vanha kylän nainen, lauloi kuolinitkun. Itkemistä pidettiin tapana vakuuttaa vainajalle, että hänet on saatettu matkaan oikein, sekä opastuksena miten matkata tuonpuoleiseen. Samoin itkulla viestitettiin aiemmille edesmenneille, että vainajien maailmaan on tulossa uusi jäsen. Ilman itkua uusi vainaja ei voisi liittyä aiemmin kuolleiden joukkoon.

Itkuvirren jälkeen hauta luotiin umpeen ja sille pystytettiin tilapäinen risti ja haudalta poistuttiin ripeästi. Ripeyteen saattoi vaikuttaa kuoleman herättämän epävarmuuden lisäksi epäilys, ettei vainajaa sittenkään oltu kohdeltu riittävän kunnioittavalla tai oikealla tavalla. Hautausmaalta palaavien suojaamisriitit olivat kotiin jääneiden naisten vastuulla. Heidän tuli laittaa katajanoksia talon rappujen eteen. Hautausväen palatessa oksat sytytettiin ja jokaisen piti astua savun yli. Näin he puhdistuivat, eivätkä olleet enää mahdollisia kalman kantajia, eli he olivat jälleen turvallisia yhteisölleen.

Enemmän ja tarkemmin näistä riiteistä voi lukea itse artikkelista. Mielestäni on kuitenkin mielenkiintoista huomata, kuinka aika muuttaa eri tapoja ja riittejä. Tosin jotain tuttuakin näissä tavoissa on, johtuuko omista esivanhemmista vai lukemistani teksteistä, sitä on vaikea sanoa. Ajattelin kuitenkin niin että samoin kuin kuolema opettaa elämään, myös entiset tavat voivat opettaa meille edelleenkin jotain, jos niitä jää miettimään.

Anja

Lähde:

Laitila T. Huolenpito ja vieraanvaraisuus – Hyvän kuoleman ihanne ortodoksisessa Raja-Karjalassa 1870-1939. Historiallinen Aikakauskirja 4/2016; 415-431.