Kategoria: Elämää

Työstä ja sen tekemisestä

terkamoJätä kommentti

Osallistuin tänään 35 maata kattavaan työolosuhteita käsittelevään tutkimukseen vuorostani tutkittavan roolissa, mikä oli kieltämättä mukavaa vaihtelua! Suomessa tutkimuksen toteuttaa Taloustutkimus, jonka edustaja kävi oven takana viime viikolla peräti kahdesti. Ensimmäisellä kerralla olin kokouksessa, enkä päässyt avaamaan (mitä nyt verhojen raosta ”salaa” kurkistelin). Hän oli jättänyt postilaatikkoon tutkimustiedotteen, joten kun hän toistamiseen seisoi oven takana, osasin jo odottaa mitä hänellä oli asiaa. Sovimme siis yhteisen ajan strukturoidulle haastattelulle ja täsmällisesti kello 10 hän olikin tänään jälleen oven takana.

Haastattelun aikana minulle jälleen kirkastui se, kuinka omanlaatuistaan tämä minun työni on. Koska toimin vuosityöajan puitteissa, saan ainakin periaatteessa ihan itse määritellä sen, koska työni teen ja millaisissa ajallisissa pätkissä, kunhan vuoden aikana pystyn osoittamaan tuon 1612 tehtyä työtuntia ja saavutan työlleni asetetut tavoitteet hyväksyttävällä tasolla. Mutta kun haastattelija kysyy montako kertaa kuluneen kuukauden aikana olen työskennellyt klo 22-05 välillä, ollaankin tilanteessa jossa rehellinen vastaus ilman selventäviä lisäkommentteja antaa kieltämättä hieman vääränlaisen vaikutelman. Kyllä, olen hyvin useasti työskennellyt klo 22 jälkeen, mutta tämä ei suinkaan johdu sen enempää työnantajasta kuin liiallisesta työkuormastakaan, vaan ihan omista henkilökohtaisista tavoistani. Rauhallisin aika perehtyä esimerkiksi opiskelijoiden teksteihin tai tekeillä olevaan käsikirjoitukseen nyt sattuu olemaan silloin kun nuoriso on nukkumassa ja koirakin rauhoittunut yötä vasten.  Samalla tavoin kysymykset siitä, kuinka usein työskentelen työajan ulkopuolella tai viikonloppuna ovat hyvin haasteellisia. Jos sitä ns. tavallista työaikaa ei ole vaan määrittelen itse ne ajat, jolloin työskentelen, niin silloin kaikki ajat, jolloin työskentelen ovat itselleni tavallista työaikaa.

Vähän samanlaisin miettein tarkastelin Työterveyslaitoksen tänään julkaisemaa Työn Suomi -raporttia, jonka mukaan työn tekemisen ajat ja paikat ovat moninaistuneet. Raportin mukaan 40% tekee säännöllistä päivätyötä, 30% joustavaa työaikaa (pääsääntöisesti päivisin) ja 17% vuorotyötä. Taidan itse kuulua sitten tuohon jäljelle jäävään 13% joka tekee ”jotain muuta” työaikaa. Mielenkiintoinen havainto oli myös se, että miesten työviikot ovat 0,5-2 h pidempiä kuin naisten riippumatta työaikamuodosta. Raportti kuvaa etätyön vakiintuneen tavaksi tehdä työtä, joskin lähes puolet (43%) vastaajista oli ilmoittanut etteivät voi tehdä etätyötä lainkaan. Reilun 10 vuotta pääsääntöisesti etäkontekstissa työskennelleenä on tunnustettava, että ns. pakollinen läsnäolo toimistolla 5pv/viikko tuntuisi itselleni erittäin vieraalta. En myöskään usko että se lisäisi omaa tuottavuuttani, ennemminkin päinvastoin kun pohdin näitä omia työtottumuksiani ja itselleni luontaisia työskentelyaikoja.

Sitä vastoin tunnistan raportissa esiin nostetut kuormituksen lähteet erinomaisen hyvin. Yli puolet (60%) ylemmissä toimihenkilöasemissa työskentelevistä naisista raportoivat usean asian samanaikaisen tekemisen aiheuttamasta kuormituksesta. Samoin 60% tästä ryhmästä koki työssä käsitellyn tietomäärän liian kuormittavana. Myönnän että etenkin multitaskaukseen ja sen yleisyyteen voin osin vaikuttaa ihan itse, mutta tuon tietomäärän osalta balanssin löytäminen on jo paljon haasteellisempaa. Digitaalisten välineiden on todettu raportissakin nopeuttavan työtä, mutta samanaikaisesti tietoa ja myös tehtäviä tulee ns. ”tuutin täydeltä” eri kanavia pitkin. Usein myös mietin sitä, missä määrin samanaikaiset työtehtävät ja toinen toistaan seuraavat deadlinet ovat seurausta omasta kykenemättömyydestä sanoa ”Ei” oikeassa kohtaa. Toisaalta olen oppinut jo rajaamaan toimintaani esimerkiksi somessa, jos on paljon tekemistä niin silloin some on se ensimmäinen asia, joka automaattisesti menee tauolle, niin mielellään kuin sitä olisikin läsnä ja päivittäisi blogiaan säännöllisesti.  

Positiivisena raportissa nousi esiin mielestäni myös se, että huomattava osa vastanneista koki työn antavan heille energiaa ja iloa, jotka puolestaan heijastuivat myös vapaa-aikaan ja ihmissuhteisiin. Useampi kuin joka kahdeksas koki myös työnsä merkityksellisenä, mikä on myös itselleni hyvin keskeinen arvo. Omaa työuraa on edessä vielä 18 vuotta (todennäköisesti), mikä on todella pitkä aika, jos työ näyttäytyy merkityksettömänä ja kuormittavana puurtamisena päivästä toiseen.

Anja

Lähde: Työterveyslaitos. 2024. Väänänen A., Toivanen M., Selander K., Joensuu M., & Airaksinen J (toim.). Työn Suomi Työolot, työkyky ja työhyvinvointi Terve Suomi -tutkimuksessa.

Uuden edessä

terkamoJätä kommentti

Tällä hetkellä istun junassa matkalla kohti Helsinkiä ja uutta tehtävääni yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Mielessä pyörii monenlaisia ajatuksia, joista päällimmäisenä on ilo ja innostus uusista kuvioista.

Tehtäväni sijoittuu viime vuonna alkaneeseen Terveydenhuollon kehittämisen maisteriohjelmaan, jossa opetan ja jonka kehittämiseen saan osallistua osana monialaista tiimiä. Tämä edellyttää myös sitä, että varmasti joudun omaksumaan paljon uutta ja astumaan reippaasti pois omalta mukavuusalueeltani. Samaan aikaan näen sen kuitenkin jälleen mahdollisuutena tarkastella omia näkökulmia ja ajattelutapaa, minkä uskon kehittävän itseäni niin ammatillisesti kuin myös ihmisenäkin.

Vaikka muutos on toivottu ja tervetullut, ei se kuitenkaan ole täysin ”kivuton”. Alkuviikosta kävin Kuopiossa hoitotieteen laitoksella ja kotiin ajellessani muistelin ihan ensimmäistä matkaani Itä-Suomen yliopiston Hoitotieteen laitokselle kesällä 2011. Minut oli valittu tuolloin tutkinto-opiskelijaksi ja silloin kaikkien uusien opiskelijoiden tuli käydä tapaamassa amanuenssi P. Mikkasta ja keskustella hänen kanssaan opintoihin liittyvistä suunnitelmistaan. Edelleen hymyilyttää tuota keskustelua muistellessani, luulen ettei se mennyt kummankaan osallistujan ennakko-odotusten mukaisesti.

Tuosta päivästä lähtien UEF ja Hoitotieteen laitos ovat kuitenkin olleet keskeinen osa omaa elämääni, ensin opiskelijana, sitten nuorempana tutkijana, projektipäällikkönä ja lopuksi yliopistonlehtorina. Näihin vuosiin on mahtunut niin iloja kuin surujakin, onnistumisia mutta myös tilanteita, joissa kaikki ei ole mennyt ”ihan niin kuin suunniteltiin”. Minulla on ollut ilo saada työskennellä erittäin älykkäiden ja ammattitaitoisten työkavereiden kanssa, jotka ovat tukeneet minua kukin omalla tavallaan ja antaneet minulle tilaa oman ammatillisen roolini muuttuessa ja kehittyessä. Heille kuuluukin suuri kiitos yhteisestä ajastamme sekä saamistani eväistä tulevalle matkalleni. Onnekseni yhteistyö jatkuu myös tulevaisuudessa erilaisten ohjausten merkeissä, joskin aiempaa pienimuotoisempana.

Nyt edessä on uusi työyhteisö uusine jäsenineen, joihin tutustumista odotan suurella mielenkiinnolla, etenkin kun en aiemmin ole työskennellyt yhtä monitieteisessä yhteisössä, jossa itse hoitotieteen edustajana saatan olla vähemmistössä, mitä en tällä hetkellä vielä tiedä. Koen että minut on jo nyt otettu hyvin vastaan Helsingissä, vaikka työsuhteeni alkaakin virallisesti vasta tänään. Olen päässyt jo tutustumaan osaan uusista kollegoistani ja saanut tietoa kevään opetuksistani samoin kuin itselleni uusista systemeistä. Kaikki tämä on välittänyt itselleni tunteen siitä, että olen ns. ”tervetullut porukkaan”. Vaikka moni asia on uutta ja opeteltavaa riittää vielä paljon, luotan siihen, että saan tarvittaessa apua, mikä vain vahvistaa sitä uuteen alkuun liittyvää positiivista jännitystä, joka siihen kuuluukin. Sillä ollaanpa rehellisiä, huolimatta kaikesta siitä kokemuksesta, jota on ehtinyt matkan varrella karttua, uudet alut ovat aina jännittäviä ja täynnä mahdollisuuksia!

Entisen ohjaajani sanoin: ”Tästä on hyvä jatkaa!”

Anja

Juhlavuoteni päättyessä

terkamoJätä kommentti

Tänä vuonna pääsin ”vahvojen vitosten kerhoon”, jota kieltämättä olin odotellut jo kotvan aikaa. Olin jo aiemmin päättänyt että 2023 olisi minun juhlavuoteni, josta ottaisin kaiken mahdollisen irti. Seuraavaa juhlavuotta kun saisin taas odotella 25 vuotta, eikä varmuutta sen näkemisestä ole kellään, kuten nyt joulun alla karvaasti sain kokea. Tiedä häntä, onko ollut sattuman kauppaa vai seurausta siitä, että olen tänä vuonna entistäkin tietoisemmin pyrkinyt elämään tätä elämääni, mutta kulunut vuosi on kokonaisuudessaan tarkasteltuna ollut mielestäni erinomainen.

Viisaammaksi en ole tullut ja ”kauneuden katoavaisuus” on muuttumassa teoriasta todellisuudeksi. Sitä vastoin olen havainnut tulevani kokemuksen karttuessa hieman pehmeämmäksi, monellakin eri tapaa. Nyt päättyvään vuoteen on mahtunut lukemattomia kohtaamisia ja tärkeitä keskusteluja niin tuttujen kuin tuntemattomienkin kanssa. Jopa siinä määrin että minun on väitetty sopeutuneen tänne kaakon kulmalle jo ”liiankin hyvin” kun luontevasti jutustelen itselleni vieraiden ihmisten kanssa turuilla ja toreilla, toisinaan jopa omasta aloitteestani.

Vanhimman ja parhaimman ystävän kanssa vietetty pitkä kesäinen viikonloppu konkretisoi kuinka pitkän matkan olemme kulkeneet yhdessä ja paikoin myös erillään, joskaan emme koskaan kaukana toisistamme. Hiljaiset havainnot siitä, että omista pojista on kovaa vauhtia tulossa nuoria miehiä, jotka osaavat ja tietävät mitä ihmeellisempiä asioita. Kohokohta on ollut myös huomata, että vaikka on ollut myrskyisiäkin aikoja, niin aaltojen laantuessa perhe on se, missä pidetään yhtä. Hoitotieteen dosentuurin saavuttaminen oli ammatillisesti tarkasteltuna vuoden kiistaton kohokohta, suoranainen kirsikka juhlavuosikakkuni päällä.  Jokainen, joka tämän polun on kulkenut, tietää kuinka paljon työtä, sitoutuneisuutta ja myös aikaa siihen on investoitu ennen kuin se maaliviiva on ollut edes näköpiirissä. Tämän takia on mielestäni oikeutettua ja myös ansaittua olla avoimen iloinen, kun prosessi on saatettu päätökseen.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan sanovat ja niin tulee juhlavuotenikin päätökseensä. En aio tehdä ensimmäistäkään uuden vuoden lupausta, koska tiedän että nämä lupaukset on tehty rikottaviksi, ainakin minulle on aina käynyt niin. Mutu-tuntumani kertoo minulle kuitenkin, että jos tämä vuosi on ollut ”yhtä juhlaa”, niin tulevan vuoden teemana lienee muutos. Kaikesta karttuneesta kokemuksesta ja kertyneestä iästä huolimatta lienen edelleen levoton sielu, jolla on omat haasteensa, mikäli asiat rullaavat eteenpäin tasaisesti liian pitkään. Olen myös havainnut, että päätökset, joita aiemmin olen tehnyt, eivät enää tunnukaan ihan niin hyviltä ideoilta kuin aiemmin. Ja koska näin on, niin niille pitää tehdä jotain. Pelkäänpä myös, että tulevalla vuodella saattaa olla tarjota luopumisen kokemus tai ainakin opetus siitä, että aika on loppujen lopuksi hyvin rajallinen käsite. Toisinaan jo se, että pystyy hyödyntämään ajan parhaalla mahdollisella tavalla, edellyttää muutosta. Mutta kuten tuleva vuosi, ovat tulevat muutoksetkin vielä vailla konkreettista muotoaan, joten katsellaan niitä tarkemmin ensi vuoden puolella.

Toivon teille kaikille parasta mahdollista vuotta 2024!

Anja

Pyhäinpäivän mietteitä

terkamoJätä kommentti

Marraskuu, ”kuoleman kuukausi” on täällä taas, yhtä koleana ja harmaana kuin aina ennenkin. Maan sanotan olevan martaana, mikä Kotimaisten kielten keskuksen mukaan johtaa vanhasta indoeurooppalaisesta lainasanasta ”marras” tarkoittaen kuollutta tai kuolemaisillaan olevaa (Kielikeskus, n.d.). Koiran kanssa metsäpoluilla marhatessani huomaan syksyn väriloiston himmentyneen, aivan kuin luonto olisi hiljentynyt talven lepoon. Mutta kuollut se ei onneksi ole, kunhan kerää voimiaan ensi kevättä varten.

Hiljentyminen on sana, joka usein yhdistetään myös pyhäinpäivään, tai entiseen pyhäinmiestenpäivään, jona sen itse olen oppinut tuntemaan. Kirkollisena juhlana alkunsa saanut pyhäinpäivä on ajan saatossa vakiintunut kuolleiden ihmisten muistopäiväksi, jolloin usein vieraillaan läheisten haudoilla tai hiljennytään muistamaan heitä muilla tavoin. Tapoja on monia kuten on ihmisiäkin, samoin olen ollut havaitsevani eroja eri sukupolvien välillä.

Mummolleni päivä oli erityisen tärkeä ja haudalla käytiin, halusimme me muut tai emme. Pappa yritti joskus ehdotella, että josko nuorison jättäisi kotiin. Mummon kiukkuisen katseen hiljentämänä hän kuunteli jo tutuksi tulleen tokaisun siitä etteivät ”nuoret opi menneestä, jos ei sitä heille opeteta” kehottaen meitä samalla jo pistämään kenkiä jalkaan. Päivän mittaan, yleensä iltaisin kuulimme tarinoita kuolleista (tai muuten vaan kadonneista) ystävistä ja sukulaisista, mummon muistoja Karjalasta ja nuoruuden päiviltä.

Olen myös huomannut, että nuoruuteni kauniistikin ilmaistu rajallinen arvostus mummoni tarinoita kohtaan on iän myötä kasvanut. En tiedä johtuuko se karttuneesta iästä, elämänkokemuksesta, faktasta, että nykyään on itsellä huomattavasti suurempi määrä läheisiä vainajia ketä muistella, vai kaikkien näiden yhdistelmästä. Oli syy mikä tahansa, ymmärrän nykyään mummoani jo paljon paremmin juurikin tuon menneisyyden hiljaisen tiedon välittämisen merkityksen osalta.

Olisi suuri sääli kaikkien osapuolten kannalta, mikäli esimerkiksi kuopukseni ei tietäisi kuinka hänen nyt jo kuollut isänisänsä liikuttui ristiäisissä kyyneliin huomatessaan pojan saaneen toisen nimensä hänen perheensä perinteiden mukaisesti. Tai jos lapseni eivät tietäsi, mistä jotkin omat ”omituisuuteni” ja arvostamani traditiot juontuvat. Samoin koen heidän menettävän jotain hyvin oleellista tästä elämästä, jos he eivät sisäistä sitä tosiasiaa, että me kaikki olemme juuri sellaisia kuin olemme menneisyytemme ja siihen kuuluneiden ihmisten johdosta. Eikä se menneisyys rajoitu ainoastaan edelliseen sukupolveen, vaan siihen vaikuttavat tapahtumat ja myös ihmiset, jotka ovat kuolleet jo kauan ennen meidän syntymäämme.

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että vainajien muistelu on kuitenkin tärkeintä itselleni. Jo kuolleiden henkilöiden muisteluun hiljentyminen on paikoin kuin elokuvan katsominen omasta menneestä elämästään, niistä iloista ja suruista, joita se on tähän saakka sisältänyt. Sallia surujen tulla lähelle ja tarkastella, millaisena ne tällä hetkellä näyttävät ja mitä ne ovat itselleni opettaneet. Huomata jälleen kerran se, että kun mietimme kuolemaa, mietimme itseasiassa elämää, niitä asioita, jotka ovat itsellemme tärkeitä, joista haluamme pitää kiinni ja välittää eteenpäin seuraaville sukupolville.  Näiden asioiden ääreen mielestäni kannattaakin aika ajoin hiljentyä, koska ne antavat voimaa elää oman näköistä elämää.

Anja

Lähde:
Kotimaisten kielten keskus. n.d. Marraskuu. Luettavissa: https://www.kotus.fi/nyt/kysymyksia_ja_vastauksia/sanojen_alkuperasta/sanojen_alkuperasta_l-n/marraskuu

Seitsemän vuotta väitöksestä

terkamoJätä kommentti

En tiedä johtuuko tämä kertyvästä kokemuksesta, kuuluisasta viidenkympin rajapyykin saavuttamisesta vai mistä, mutta huomaan yhä useammin palaavani ajatuksissani menneisiin tapahtumiin. Tänä aamuna heräsin muistoon omasta väitöspäivästäni, siitä jännityksestä ja pelonsekaisesta riemusta, jota koin istuessani kampaajalla omasta mielestäni aivan liian aikaisin aamulla.

Tuosta päivästä on tänään tasan seitsemän vuotta ja paljon on tapahtunut sen jälkeen. Matkaan on mahtunut suuria tunteita ja elettyä elämää isolla E:llä, loppusaldon ollessa kuitenkin positiivisen puolella, mistä pitää olla kiitollinen. Karonkassa eräs ystäväni kysyi, millaisena itse näen tulevan akateemisen urani ja muistan, kuinka maalasin hänelle kuvan seesteisestä, etiikan ja kuolemantutkimuksen täytteisestä tulevaisuudestani. Muistan myös hyvin hänen ilmeensä, kun hän toivotti minulle onnea valitsemallani tiellä.

Maalamani tulevaisuus alkoikin hyvin lupaavasti, olin pitkässä tutkijavaihdossa Belgiassa ja edelleen pystyin keskittymään ainoastaan tutkimukseen ja oman post doc-tutkimukseni suunnitteluun. Rahoituksen osalta en ollut ”ihan niin onnekas”, mutta en luopunut toivosta, vaan ajattelin että kyllä se sieltä napsahtaa, kun vain ahkerasti yrittää… ja minähän yritin. Se että jäin työttömäksi ei suoranaisesti hidastanut vauhtia, koska kyllähän sitä säästetyt eurot mielellään tähän tarkoitukseen sijoittaa, eikö totta. Ja niin mahdollistui myös tutkimusvierailu Salfordin yliopistoon 2018.

Jossain kesän tienoilla 2018 mieleen tuli ensimmäistä kertaa kuitenkin ajatus siitä, että se tavoiteltu tulevaisuus saattaa jäädä toteutumatta ainakin siinä muodossaan kuin olin sitä ajatellut. Työttömyys ei myöskään tuntunut kovin mukavalle, olenhan henkilö, joka määrittää itseään suhteellisen vahvasti työn kautta, sitä paitsi säästötkin alkoivat olla jo käytetty. Joten ei muuta kuin takaisin koulun penkille, ammatillisen opettajan opintojen pariin. Joululahjaksi tuli vielä positiivinen päätös isosta rahoituksesta, joka tosin ei kohdistunut kuolemantutkimukseen vaan hoitotyön johtamiskoulutukseen.

Näinpä huomasin 2019 alussa olevani tilanteessa, joka vielä pari vuotta aikaisemmin olisi ollut itselleni täysin absurdi: Projektipäällikkönä ja tutkijana kahdessa valtakunnallisessa johtamisen hankkeessa ja keskellä opettajan opintoja. Selvää on myös se, että johtamisen substanssiosaaminen ei todellakaan ollut se vahvoin osa-alueeni. Joten illat ja viikonloput kuluivat kirjallisuuden ja aiheeseen liittyvän tutkimuksen parissa, minkä takia resursseja ei muihin aktiviteetteihin riittänyt. Vastaamatta jäävien yhteydenottojen ohella tämä ilmeni myös siinä, että blogi jäi suunnittelemattomalle tauolle.

Vuotta myöhemmin olin jo päättänyt aloittaa bloggaamisen uudelleen, mutta COVID-19 sotki tämän, kuten monet muutkin, suunnitelman koska se edellytti hankkeen toteutuksen uudelleenjärjestelyä opiskelijoiden ollessa terveydenhuollon ammattilaisia, joita yllättävät muutokset koskettivat hyvin voimakkaasti.

Seuraavan kerran tarkoituksenani oli aktivoida blogi keväällä 2021. Tämä tyssäsi itselleni erittäin läheisen henkilön kuolemaan, joka paitsi tuli täysin yllättäen myös järisytti omaa tunne-elämääni erittäin voimakkaasti johtaen tilanteeseen, jossa minulla ei ollut oikein mitään sanottavaa juuri kenellekään. Joten jälleen kirjoittamisen aloitus, tai ennemminkin sen jatkaminen, siirtyi eteenpäin.

Nyt on kuitenkin tullut jälleen aika, jolloin blogin kirjoittaminen tuntuu jälleen hyvältä ja itselleni luontevalta ajatukselta. Moni asia on kuitenkin muuttunut ja se todennäköisesti tulee ilmenemään myös tämän blogin sisällöissä. Hoitotyön johtamisesta on muodostunut itselleni tuttu ja merkityksellinen sisältöalue kuoleman ja elämän loppuvaiheen eettisten kysymysten oheen.  Samoin opettajuus on tuonut työelämään enemmän iloa kuin olisin osannut edes ajatella. Se, mikä säilyy ennallaan, on blogin tarkoitus, kuvata tätä elämää akatemian sisällä ja sen ulkopuolella.

Millainen oli vuosi 2018?

terkamo1 kommentti

cofTaas on tultu vuoden viimeiseen päivään ja on aika summata kuluneiden kuukausien antia, miettiä kysymystä millainen oli vuosi 2018? Mitä siitä jää kerrottavaksi ja myöhemmin muisteltavaksi? Ainakin se, ettei se vastannut lainkaan niitä odotuksiani, joilla sen aloitin. Vuoden alkaessa oli työsuhteeni juuri päättynyt, enkä rehellisesti sanottuna oikein osannut suhtautua siihen. Olin toki lukenut paljonkin akateemisten ihmisten työttömyydestä sekä rahoituksen saamisen haasteista, mutta jotenkin omassa kuplassani ajattelin, ettei tämä oikeasti koske minua. Ilta on aamua viisaampi, myös tässäkin asiassa. Koko vuoden olen ollut kauniisti sanottuna vapaan tutkijan tittelillä liikenteessä, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, ettei se ole ollut ihan niin musertavaa kuin pelkäsin.Lue lisää

Lukutaito vaikuttaa jokapäiväiseen elämään

terkamoJätä kommentti

c7ccd-wp_20140214_11_20_32_pro

Suomalaisten lukutaidon heikkeneminen on herättänyt paljon keskustelua viime aikoina, mistä osoituksena ovat lukuisat artikkelit sekä siihen liittyvät uutiset. Keskustelu on erittäin tervetullutta, koska uutisoinnin mukaan moni peruskoulunsa päättävä nuori kärsii lukutaidon puutteesta siinä määrin, että se vaikuttaa heidän arjesta selviytymiseensä. Myös aikuisten keskuudessa ollaan oltu huolestuneita verkkolukutaidon heikkenemisestä, yleisestä kielen köyhtymisestä puhumattakaan.Lue lisää

Marraskuu tapahtumia täynnä…

terkamoJätä kommentti

lamppuPari viikkoa sitten palasin kotiin kirjoituslomalta, joka oli paitsi tuottelias niin hyvin antoisa. Jokainen meistä tietenkin tuottaa tekstiä omalla tavallaan ja itselleen ominaisissa ympäristöissä, mutta itselleni nämä ajanjaksot, joina irtaudun kaikesta muusta ja keskityn ainoastaan kirjoittamiseen ovat kyllä vuoden kohokohtia. Kun voi herätä aamuauringon kanssa, käydä juoksulenkin jälkeen aamupalalla ja asettua sen jälkeen rantatoimistolle kannettavan kanssa ja antaa näppäimistön laulaa. Päivä kuluu oikeasti hujahtamalla, ainakin itselläni. Alkuillasta pidän pienen tauon, kävellen ja ruokaillen. Illalla voi joko lukea tai jatkaa kirjoittamista meren kohinaa kuunnellen. En valita, en lainkaan.Lue lisää

Uskalsitko rakastaa?

terkamoJätä kommentti

IMG_20171015_213209_966Kuten tiedätte, vietän mielelläni aikaa tien päällä, pääasiassa itsekseni ajellen milloin mihinkin. Kaikkein mielelläni ajelen illan / yön tunteina, jolloin ympärillä hämärtää ja ajatukset kulkevat omia polkujaan, joista ei aina tiedä, mihin ne kulloinkin päätyvät. Eräällä näistä matkoistani radiossa soi eräs tunnettu suomalainen kappale, jonka sanat ajoivat minut pohtimaan sitä suurta tunnetta, jota rakkaudeksikin kutsutaan.

 

Lue lisää

Manchesterista Terhokodin juhlakonserttiin

terkamoJätä kommentti

oznorViime viikolla koin jälleen häivähdyksen kansainvälisyyttä vieraillessani Salfordin yliopistossa, Manchesterissa. Yhteistyökumppanini oli lähettänyt minulle laatimansa ohjelman jo edeltävästi, joten tiesin ettei aikaa varsinaisesti jäisi nähtävyyksien ihasteluun. Siksipä matkustin paikan päälle jo sunnuntaina, ajatuksenani viettää mukava päivä kaupungin katuja kierrellen. Tämä ajatus ei tosin toteutunut parhaalla mahdollisella tavalla. Aamulennosta väsyneenä tarkoitukseni oli ottaa nokoset ja lähteä sitten liikkeelle, mutta koska hotellini palohälytinjärjestelmä oli epäkunnossa ja hälytti 5-10 minuutin välein, ei nukkumisesta tullut yhtään mitään. Niinpä suuri tutustumiskierrokseni rajoittui Picadillyn alueelle, jossa enemmän tai vähemmän reissusta rähjääntyneenä kiertelin keliaakikolle soveltuvaa ruokapaikkaa etsien.Lue lisää