Kutsu työyhteisössä ilmenevään luottamukseen kohdistuvaan haastattelututkimukseen

terkamoJätä kommentti

Luottamuksesta keskustellaan paljon ja sitä pidetään erään yhteitsyösuhteen keskeisenä tekijänä. Toisinaan luottamusta saatetaan pitää jopa itseisarvona, jolloin se huomioidaan vasta siinä vaiheessa, kun se rikkoutuu. Rikkoutuneen luottamuksen korjaamista pidetään puolestaan hyvin vaikeana, jos ei mahdottomana tehtävänä, mikä osaltaan osoittaa sen merkitystä.

Ohjaamani väitöskirjatutkija kerää parhaillaan haastatteluaineistoa tutkimukseen, jonka tarkoituksena on syventää organisaatioon, johtajaan ja vertaisiin kohdistuvaan luottamukseen littyvää tietoa. Haastattelututkimuksen avulla hän vahvistaa ja syventää helmikuussa julkaistun käsiteanalyysin tuloksia, perimmäisenä tavoitteenaan laatia luottamusta mittaava instrumentti terveydenhuollon kontekstiin.

Mikäli työskentelet terveydenhuollossa joko lähiesihenkilönä tai hoitohenkilöstöön kuuluvana ja haluat jakaa kokemuksiasi luottamuksesta osallistumalla tutkimukseen, otathan yhteyttä väitöskirjatutkija Venla Karikumpuun lähtettämällä hänelle sähköpostia osoitteeseen venlaka@uef.fi viimeistään 24.4.2024. Saat lisätietoa alla olevasta tutkimustiedotteesta sekä toki myös tutkijalta itseltään sähköpostitse.

Anja

tiedote-tutkimuksestaDownload

Työstä ja sen tekemisestä

terkamoJätä kommentti

Osallistuin tänään 35 maata kattavaan työolosuhteita käsittelevään tutkimukseen vuorostani tutkittavan roolissa, mikä oli kieltämättä mukavaa vaihtelua! Suomessa tutkimuksen toteuttaa Taloustutkimus, jonka edustaja kävi oven takana viime viikolla peräti kahdesti. Ensimmäisellä kerralla olin kokouksessa, enkä päässyt avaamaan (mitä nyt verhojen raosta ”salaa” kurkistelin). Hän oli jättänyt postilaatikkoon tutkimustiedotteen, joten kun hän toistamiseen seisoi oven takana, osasin jo odottaa mitä hänellä oli asiaa. Sovimme siis yhteisen ajan strukturoidulle haastattelulle ja täsmällisesti kello 10 hän olikin tänään jälleen oven takana.

Haastattelun aikana minulle jälleen kirkastui se, kuinka omanlaatuistaan tämä minun työni on. Koska toimin vuosityöajan puitteissa, saan ainakin periaatteessa ihan itse määritellä sen, koska työni teen ja millaisissa ajallisissa pätkissä, kunhan vuoden aikana pystyn osoittamaan tuon 1612 tehtyä työtuntia ja saavutan työlleni asetetut tavoitteet hyväksyttävällä tasolla. Mutta kun haastattelija kysyy montako kertaa kuluneen kuukauden aikana olen työskennellyt klo 22-05 välillä, ollaankin tilanteessa jossa rehellinen vastaus ilman selventäviä lisäkommentteja antaa kieltämättä hieman vääränlaisen vaikutelman. Kyllä, olen hyvin useasti työskennellyt klo 22 jälkeen, mutta tämä ei suinkaan johdu sen enempää työnantajasta kuin liiallisesta työkuormastakaan, vaan ihan omista henkilökohtaisista tavoistani. Rauhallisin aika perehtyä esimerkiksi opiskelijoiden teksteihin tai tekeillä olevaan käsikirjoitukseen nyt sattuu olemaan silloin kun nuoriso on nukkumassa ja koirakin rauhoittunut yötä vasten.  Samalla tavoin kysymykset siitä, kuinka usein työskentelen työajan ulkopuolella tai viikonloppuna ovat hyvin haasteellisia. Jos sitä ns. tavallista työaikaa ei ole vaan määrittelen itse ne ajat, jolloin työskentelen, niin silloin kaikki ajat, jolloin työskentelen ovat itselleni tavallista työaikaa.

Vähän samanlaisin miettein tarkastelin Työterveyslaitoksen tänään julkaisemaa Työn Suomi -raporttia, jonka mukaan työn tekemisen ajat ja paikat ovat moninaistuneet. Raportin mukaan 40% tekee säännöllistä päivätyötä, 30% joustavaa työaikaa (pääsääntöisesti päivisin) ja 17% vuorotyötä. Taidan itse kuulua sitten tuohon jäljelle jäävään 13% joka tekee ”jotain muuta” työaikaa. Mielenkiintoinen havainto oli myös se, että miesten työviikot ovat 0,5-2 h pidempiä kuin naisten riippumatta työaikamuodosta. Raportti kuvaa etätyön vakiintuneen tavaksi tehdä työtä, joskin lähes puolet (43%) vastaajista oli ilmoittanut etteivät voi tehdä etätyötä lainkaan. Reilun 10 vuotta pääsääntöisesti etäkontekstissa työskennelleenä on tunnustettava, että ns. pakollinen läsnäolo toimistolla 5pv/viikko tuntuisi itselleni erittäin vieraalta. En myöskään usko että se lisäisi omaa tuottavuuttani, ennemminkin päinvastoin kun pohdin näitä omia työtottumuksiani ja itselleni luontaisia työskentelyaikoja.

Sitä vastoin tunnistan raportissa esiin nostetut kuormituksen lähteet erinomaisen hyvin. Yli puolet (60%) ylemmissä toimihenkilöasemissa työskentelevistä naisista raportoivat usean asian samanaikaisen tekemisen aiheuttamasta kuormituksesta. Samoin 60% tästä ryhmästä koki työssä käsitellyn tietomäärän liian kuormittavana. Myönnän että etenkin multitaskaukseen ja sen yleisyyteen voin osin vaikuttaa ihan itse, mutta tuon tietomäärän osalta balanssin löytäminen on jo paljon haasteellisempaa. Digitaalisten välineiden on todettu raportissakin nopeuttavan työtä, mutta samanaikaisesti tietoa ja myös tehtäviä tulee ns. ”tuutin täydeltä” eri kanavia pitkin. Usein myös mietin sitä, missä määrin samanaikaiset työtehtävät ja toinen toistaan seuraavat deadlinet ovat seurausta omasta kykenemättömyydestä sanoa ”Ei” oikeassa kohtaa. Toisaalta olen oppinut jo rajaamaan toimintaani esimerkiksi somessa, jos on paljon tekemistä niin silloin some on se ensimmäinen asia, joka automaattisesti menee tauolle, niin mielellään kuin sitä olisikin läsnä ja päivittäisi blogiaan säännöllisesti.  

Positiivisena raportissa nousi esiin mielestäni myös se, että huomattava osa vastanneista koki työn antavan heille energiaa ja iloa, jotka puolestaan heijastuivat myös vapaa-aikaan ja ihmissuhteisiin. Useampi kuin joka kahdeksas koki myös työnsä merkityksellisenä, mikä on myös itselleni hyvin keskeinen arvo. Omaa työuraa on edessä vielä 18 vuotta (todennäköisesti), mikä on todella pitkä aika, jos työ näyttäytyy merkityksettömänä ja kuormittavana puurtamisena päivästä toiseen.

Anja

Lähde: Työterveyslaitos. 2024. Väänänen A., Toivanen M., Selander K., Joensuu M., & Airaksinen J (toim.). Työn Suomi Työolot, työkyky ja työhyvinvointi Terve Suomi -tutkimuksessa.

50 001 kannatusilmoitusta

terkamoJätä kommentti

Tämän viikon maanantaina tarkastelin jälleen eutanasian laillistamiseen tähtäävän kansalaisaloitteen tilannetta ja huomasin että aloite oli kerännyt 50 001 kannatusilmoitusta (tätä kirjoittaessa kannatusilmoituksia on jo yli 52 000). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kansalaisaloite siirtyy kevään aikana eduskunnan käsiteltäväksi ja yhteiskunnallista keskustelua eutanasiasta ja sen mahdollisesta mahdollistamisesta ei voida enää siirtää tai välttää. Omalla kohdallani tämä konkretisoitui heti tiistai-iltapäivänä, jolloin toteutui podcast-haastattelu aiheesta YLE NEWSin kanssa.

Silläkin uhalla, että toistan itseäni, korostan jokaisen oman näkökulman pohtimisen ja keskusteluun osallistumisen merkitystä myös eutanasiaan liittyen. Sekä edellinen, että tämä nykyinen kansalaisaloite osoittavat vähintään sen, että yhteiskunnassamme on kymmeniä tuhansia ihmisiä, joille tämä teema on riittävän tärkeä oman kannatusilmoituksensa jättämiseen. Tiedän, että on helppoa todeta ihmisten kannattavan mitä erinäisempiä asioita, mutta koska kansalaisaloitteita kannatetaan vahvalla tunnistautumisella ja omalla nimellä, on niillä kuitenkin tietty painoarvo, kuten kuuluukin.

Edellisen eutanasiaan liittyvän kansalaisaloitteen osalta eduskunnan käsittelyssä ei mielestäni tullut selkeää lopputulosta suuntaan eikä toiseen. Aloite ei itsessään edennyt, mutta STM perusti Elämän loppuvaiheen hoito -työryhmän, jonka tehtävänä oli selvittää elämän loppuvaiheen hyvää hoitoa, itsemääräämisoikeutta sekä saattohoitoa ja eutanasiaa koskevia sääntelytarpeita. Asiantuntijatyöryhmä aloitti työnsä toukokuussa 2018 ja elokuussa 2021 raportoitiin, ettei työryhmä esitä yksimielistä näkemystä sen enempää eutanasian kuin lääkäriavusteisen itsemurhankaan laillistamisesta (STM 2021). Jo tuolloin osasin ounaksua, että ei mene kauaa ennen kuin seuraava aiheeseen liittyvä kansalaisaloite käynnistetään. Myös tämä osoittaa sen, että osalle yhteiskunnan jäsenistä aihe on merkityksellinen ja he toivovat saavansa vastauksen kysymykseensä. Näin ollen toivonkin eduskunnan käsittelynsä lopuksi pystyvän perustellusti ottamaan selkeän kannan joko puolesta tai vastaan.

Kuten Elämän loppuvaiheen työryhmäkin nosti esiin, eutanasian laajempien yhteiskunnallisten seurausten huolellinen kartoittaminen on ensiarvoisen tärkeää, koska se varmasti herättää suurta huolta ja suoranaista pelkoakin yhteiskunnassa, mm. vanhusväestön keskuudessa (kts. esim. HS 21.2.2024). Sosiaali- ja terveydenhuollon haasteet sekä rahoitukseen ja resursseihin liittyvät suoranaiset ongelmat eivät myöskään mielestäni luo otollista pohjaa nyt tulevalle eutanasiakeskustelulle, koska aivan liian helposti syntyy mielikuva eutanasiasta säästökeinona, mikä itsessään on minusta jo karmaiseva.

Eutanasian tärkein ehto on, ja sen tulee AINA olla, kuolemaa toivovan henkilön oma, vapaaehtoisuuteen perustuva toive. Näin ollen kaikki se, mikä luo epäilyksen varjon tuon toiveen oma- tai vapaaehtoisuuden ylle, vie keskustelua ja toimintaa kauemmaksi siitä, mitä eutanasialla itsessään tarkoitetaan ja kohti kaltevaa pintaa, joka ymmärrettävästi on eräs eutanasian vastustamisen keskeisimpiä perusteita.

Olosuhteiden otollisuudesta tai sen puutteesta huolimatta eutanasiasta käytävä keskustelu on tärkeää ja se tulisikin tehdä kattavasti, moniäänisesti ja perusteellisesti. Sen ohella, että aihe on tärkeä osalle yhteiskuntaa, näen siinä myös suuremman merkityksen. Tämä keskustelu avaa laajemmin yhteiskuntamme tämänhetkistä arvomaailmaa, etenkin sairauden ja haavoittuvien ryhmien osalta. Ja tämä on teema, josta meidän mielestäni nyt vallitsevassa tilanteessa vasta tuleekin keskustella.

Anja

Uuden edessä

terkamoJätä kommentti

Tällä hetkellä istun junassa matkalla kohti Helsinkiä ja uutta tehtävääni yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Mielessä pyörii monenlaisia ajatuksia, joista päällimmäisenä on ilo ja innostus uusista kuvioista.

Tehtäväni sijoittuu viime vuonna alkaneeseen Terveydenhuollon kehittämisen maisteriohjelmaan, jossa opetan ja jonka kehittämiseen saan osallistua osana monialaista tiimiä. Tämä edellyttää myös sitä, että varmasti joudun omaksumaan paljon uutta ja astumaan reippaasti pois omalta mukavuusalueeltani. Samaan aikaan näen sen kuitenkin jälleen mahdollisuutena tarkastella omia näkökulmia ja ajattelutapaa, minkä uskon kehittävän itseäni niin ammatillisesti kuin myös ihmisenäkin.

Vaikka muutos on toivottu ja tervetullut, ei se kuitenkaan ole täysin ”kivuton”. Alkuviikosta kävin Kuopiossa hoitotieteen laitoksella ja kotiin ajellessani muistelin ihan ensimmäistä matkaani Itä-Suomen yliopiston Hoitotieteen laitokselle kesällä 2011. Minut oli valittu tuolloin tutkinto-opiskelijaksi ja silloin kaikkien uusien opiskelijoiden tuli käydä tapaamassa amanuenssi P. Mikkasta ja keskustella hänen kanssaan opintoihin liittyvistä suunnitelmistaan. Edelleen hymyilyttää tuota keskustelua muistellessani, luulen ettei se mennyt kummankaan osallistujan ennakko-odotusten mukaisesti.

Tuosta päivästä lähtien UEF ja Hoitotieteen laitos ovat kuitenkin olleet keskeinen osa omaa elämääni, ensin opiskelijana, sitten nuorempana tutkijana, projektipäällikkönä ja lopuksi yliopistonlehtorina. Näihin vuosiin on mahtunut niin iloja kuin surujakin, onnistumisia mutta myös tilanteita, joissa kaikki ei ole mennyt ”ihan niin kuin suunniteltiin”. Minulla on ollut ilo saada työskennellä erittäin älykkäiden ja ammattitaitoisten työkavereiden kanssa, jotka ovat tukeneet minua kukin omalla tavallaan ja antaneet minulle tilaa oman ammatillisen roolini muuttuessa ja kehittyessä. Heille kuuluukin suuri kiitos yhteisestä ajastamme sekä saamistani eväistä tulevalle matkalleni. Onnekseni yhteistyö jatkuu myös tulevaisuudessa erilaisten ohjausten merkeissä, joskin aiempaa pienimuotoisempana.

Nyt edessä on uusi työyhteisö uusine jäsenineen, joihin tutustumista odotan suurella mielenkiinnolla, etenkin kun en aiemmin ole työskennellyt yhtä monitieteisessä yhteisössä, jossa itse hoitotieteen edustajana saatan olla vähemmistössä, mitä en tällä hetkellä vielä tiedä. Koen että minut on jo nyt otettu hyvin vastaan Helsingissä, vaikka työsuhteeni alkaakin virallisesti vasta tänään. Olen päässyt jo tutustumaan osaan uusista kollegoistani ja saanut tietoa kevään opetuksistani samoin kuin itselleni uusista systemeistä. Kaikki tämä on välittänyt itselleni tunteen siitä, että olen ns. ”tervetullut porukkaan”. Vaikka moni asia on uutta ja opeteltavaa riittää vielä paljon, luotan siihen, että saan tarvittaessa apua, mikä vain vahvistaa sitä uuteen alkuun liittyvää positiivista jännitystä, joka siihen kuuluukin. Sillä ollaanpa rehellisiä, huolimatta kaikesta siitä kokemuksesta, jota on ehtinyt matkan varrella karttua, uudet alut ovat aina jännittäviä ja täynnä mahdollisuuksia!

Entisen ohjaajani sanoin: ”Tästä on hyvä jatkaa!”

Anja

”Suomessa pitää hoitaa sydäntä, sielua ja selkää”

terkamoJätä kommentti

Näin minulle opetettiin jo 1990-luvun alussa, kun aloitin sairaanhoitajaopinnot Pirkanmaan terveydenhuolto-oppilaitoksessa. Tarkastellessani Suomen terveysprofiilia vuodelta 2023 totesin että vaikka aika kuluu niin tuolloisen opettajani lausahdus on edelleen ajankohtainen.

Kuten eri tahoilla on jo uutisoitu, suomalaisten elinajanodote laski merkittävästi vuonna 2022, ollen nyt 81,2 elinvuotta. Tämä lasku suurempi kuin pohjoismaissa tai EU:n alueella keskimääräisesti. Edelleen huomattava osa kuolemista voidaan selittää käyttäytymiseen liittyvillä riskitekijöillä (kolmannes vuoden 2019 kuolemista). Positiivista on se, että päivittäin tupakoivien aikuisten osuus on EU:n keskiarvoa pienempi, sitä vastoin parin viime vuoden aikana lisääntynyt liikalihavuus on tällä hetkellä yleisempää kuin EU:ssa keskimäärin (OECD 2024).

Kuten aiemmissakin raporteissa, myös tässä uusimmassa Suomen kuvataan käyttävän terveydenhuoltoon vähemmän rahaa asukasta kohden kuin Pohjoismaat tai EU:n keskiarvo. Samaan aikaan kotitalouksien maksettavaksi jää muita Pohjoismaita tai EU:n keskiarvoa suuremmat osuudet erilaisina asiakasmaksuina (n. 16%). Kototalouksien terveydenhuoltomenoista puolet aiheutuu joko lääkkeistä tai hammashoidon kuluista (OECD 2024).

Myöskään saavutettavuuden osalta raportti ei ole kovin imartelevaa luettavaa. Sen mukaan suomalaisten ilmoittama tyydyttämättömän lääketieteellisen hoidon määrä on suurempi kuin muissa Pohjoismaissa tai EU:ssa keskimäärin. Suurituloisimman ja pienituloisimman viidenneksen välinen ero oli suuri johtuen odotusajoista, mikä on terveyden tasa-arvon näkökulmasta huomionarvoista. Matalan tulotason ryhmässä tyydyttämättömän lääketieteellisen hoidon tarpeen määrä oli n. 10% (EU:n keskiarvo n. 4%) ja korkean tulotason ryhmässä puolestaan n. 5% (EU:n keskiarvo n. 2%, OECD 2024). Toki väestön ikääntyminen kasvattaa terveydenhuollon palveluiden tarvetta, mutta saatavuuden varmistaminen potilaiden tarpeita vastaavalla tavalla olisi mielestäni ensiarvoisen tärkeää. Tosin viimeaikainen uutisointi palveluverkoston karsimisesta ja terveysasemien sekä vuodeosastojen lakkautussuunnitelmista herättää ainakin itsessäni enemmän huolta kuin luottamusta tulevaisuuteen.

Vuonna 2022 lähes joka kolmannes kuolema aiheutui verenkiertoelinten sairauksista. Saman tilaston mukaan alkoholiperäisiin tauteihin ja alkoholimyrkytykseen kuoli vuonna 2022 lähes 1700 ihmistä, joista selkeä enemmistö oli miehiä. Mielenkiintoista on se, että miesten alkoholikuolleisuus kuitenkin väheni ja naisten kasvoi edellisvuodesta. Myönteistä on puolestaan se, että alkoholikuolleisuus oli korona-aikaa edeltävää vuotta pienempää niin miehillä kuin naisillakin. Itsemurhaan kuoli 2022 yhteensä 740 henkilöä, joista ¾ oli miehiä. Itsemurhaan kuolleiden miesten keski-ikä oli 49 ja naisten 48 vuotta, mutta joka kymmenes itsemurhaan kuolleesta oli alle 25-vuotias (SVT 2023).

OECD:n (2024) raportin mukaan vuonna 2019 tapahtuneista kuolemista yli kolmannes voidaan selittää käyttäytymiseen liittyvillä riskitekijöillä: tupakoinnilla, alkoholin käytöllä ja liikkumattomuudella. Jos näitä riskejä tarkastellaan yksittäisinä, huomataan että suomalaiset tupakoivat vähemmän kuin EU:ssa keskimäärin, samoin alkoholin kulutus on lievästi alhaisempaa EU:n keskiarvoon verrattuna. Sitä vastoin liikunnan vähäisyys ja ravintoon liittyvät riskit ovat EU:n keskiarvoa korkeammat. Selvää on myös se, että riski terveydelle syntyy ennen kaikkea näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Aiemmin mainitsemani ylipaino näyttää olevan yksi tulevaisuuden haasteista, vuoteen 2040 mennessä suomalaisten miesten liikalihavuuden odotetaan nousevan 23 ja naisten 30 prosenttiin. Huolestuttavaa on myös se, että vuonna 2020 nuorista (2–6-v.) pojista 27% ja tytöistä 16% olivat rekisteriaineiston mukaisesti ylipainoisia tai liikalihavia (OECD 2024). Elämäntapojen osalta korostuu se ”sydämen ja selän” hoito, toistuvasti ja vahvasti todennettujen yhteyksien johdosta.

Merkittävimmät mielenterveyden ongelmat ovat OECD:n (2024) raportin mukaan edelleen masennus, ahdistus ja päihteiden väärinkäyttö. Masennus ja ahdistusoireiden kuvataan pahentuneen merkittävästi pandemian aikana johtuen sosiaalisesta eristyneisyydestä samoin kuin taloudellisesta ja terveydellisestä turvattomuudesta. Kouluterveyskyselyn tulosten mukaan 8.–9.-luokkalaisten ahdistuneisuusoireet ovat edelleen kasvaneet vuosina 2021–2023, joskaan eivät yhtä nopeasti kuin edeltävinä kahtena vuotena. Mielenterveyspalveluiden vastuun siirtyminen hyvinvointialueille odotetaan raportissa parantavan näiden integrointia ja koordinointia. Samoin raportissa nostetaan esiin kansallinen mielenterveysstrategia ja itsemurhien ehkäisyohjelma vuosille 2020–2030, jossa mielenterveys on muun muassa tunnistettu inhimillisenä pääomana. Itse toivon että tämän strategia ei jää teoreettiseksi, vaan se aidosti kyetään jalkauttamaan käytäntöön koska nuorten ahdistuneisuusluvut sekä mielenterveyden haasteiden ilmenevyys ennustavat tilannetta jossa edelleen hoidamme ”sydäntä, sielua ja selkää” myös siinä vaiheessa, kun itse ”sitten joskus” eläköidyn.

Anja

Lähteet:
OECD/European Observatory on Health Systems and Policies (2024), Suomi: Maan terveysprofiili 2023, OECD Publishing, Paris, https://doi.org/10.1787/dcbda54d-fi.

Tilastokeskus (SVT). 2023. Kuolemansyyt [verkkojulkaisu]. Viiteajankohta: 2022. ISSN=1799-5051. Helsinki: Tilastokeskus. https://www.stat.fi/julkaisu/cl8mlgiehwn8z0cvzmey6j7sr

Ympyrä sulkeutuu avautuakseen uudelleen

terkamoJätä kommentti

Eilinen oli itselleni tärkeä päivä, johon kulminoitui useamman kuukauden mittainen valmistelutyö, aloittaessamme tutkimusaineiston keruun kansalaisten keskuudessa heidän näkemyksistään eutanasiasta ja lääkäriavusteisesta itsemurhasta. Lisätietoa tutkimuksesta, joka toteutetaan yhteistyössä TUNI Palliative Care Research Groupin ja Suomen Sairaanhoitajien kanssa, saatte sille perustetulta sivustolta.

Edellisen kerran keräsin eutanasiaan liittyvää aineistoa 10-vuotta sitten oman väitöstutkimukseni aikana. Täytyy tunnustaa, että eilinen aineiston keruun aloitus oli positiivisella tavalla melkein yhtä jännittävää kuin tuolloinkin. Tuolloin olin rakentanut some-näkyvyyttä systemaattisesti jo vuoden päivät ennen aineiston keruuta, mikä johti kieltämättä erittäin hyvään tulokseen. Tällä kerralla näkyvyys on varmasti heikompaa eikä yhtä systemaattista, mikä johtuu pitkälti omien työkuvioiden moninaistumisesta ja siihen liittyvästä ajallisten resurssien rajallisuudesta. Uskon silti, että monikanavaisen tiedottamisen avulla saamme tälläkin kerralla kattavan aineiston, joka tuo uutta näkökulmaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja avaa myös näkemyksien taustalla olevia tekijöitä aiempaa syvällisemmin.

Miksi sitten eutanasiaan kohdistuvien näkemysten tutkiminen on tärkeää? Omasta mielestäni tähän on useitakin syitä. Lähtien siitä, että eutanasia itsessään on sidoksissa ihmisen syvimpiin arvoihin ja peruskysymyksiin elämän arvosta, itsemääräämisoikeudesta sekä kuolemasta ja sen ”hyvyydestä”. Mielestäni on hyvin tärkeää, että näistä arvoista keskustellessa erilaiset näkemykset ovat mahdollisimman laajasti tiedossa. Eutanasia on myös kysymys, johon ei ole olemassa oikeita tai vääriä vastauksia, koska se on jokaiselle niin henkilökohtainen, jolloin kaikki vastaukset ovat samanarvoisia ja aivan yhtä tärkeitä.

Käynnissä oleva, eutanasian laillistamista tavoitteleva kansalaisaloite on tällä hetkellä kerännyt lähes 40 000 kannatusilmoitusta. Kannatusilmoitusten kasvukäyrä antaa olettaa, että se tulee saavuttamaan vaaditut 50 000 kannatusilmoitusta ennen keräysajan päättymistä. Tämä taas tarkoittaa käytännössä sitä, että eduskunnan on otettava kantaa tähän asiaan, mikä edellyttää laajaa ja moniäänistä keskustelua. Erilaisten näkemysten merkitystä tässä keskustelussa ei voi mielestäni riittävästi korostaa, koska eutanasia ei kosketa ainoastaan tiettyjä ammattiryhmiä vaan on mitä suuremmassa määrin meidän kaikkien asia. Selvää on myös se, että mitä useampi ilmaisee näkemyksensä, sitä vahvempi on tutkimuksen tulosten painoarvo myös tässä yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Eutanasiakeskustelu ei ole helppo, eikä se mielestäni arvoperustaisuutensa takia sitä voi ollakaan. Kuitenkin se, että näkemyksiä tutkitaan säännöllisin välein, kertoo myös osaltaan yhteiskunnan arvomaailmasta ja sen mahdollisista muutoksista, mikä myös kuvaa sitä, kuinka tärkeitä jokaisen näkemykset ovat. Olen itse kritisoinut eutanasiakeskustelua ajoittain tietynlaisesta kapeakatseisuudesta sekä siitä ettei se huomioi riittävästi vastakkaisia kantoja. Myös tästä syystä toivon, että moni osallistuu tähän tutkimukseen, jotta näiden kantojen monitahoisuus nousee vahvasti esiin.

Omalta osaltani koen, että tämän aineiston keruun alkamisen oma ympyräni tavallaan sulkeutuu, 10 vuoden jälkeen olen jälleen samassa tilanteessa kuin aloittaessani tutkijan uraa. Kokeneempana mutta edelleen aivan yhtä nöyränä ja aiheesta innostuneena kuin tuolloinkin. Tilanteessa, jossa oma roolini on tiedottaa mahdollisimman monia käynnissä olevasta aineiston keruusta ja odottaa millaiseksi aineisto muodostuu. Kokemus on kuitenkin opettanut, että tutkijan ympyrä on aina dynaaminen. Viimeistään aineiston analyysin aikana se alkaa muuttaa muotoaan ja avautua kun tulokset laajentavat myös omaa näkökulmaa ja tietotasoa johtaen uusiin oivalluksiin ja avauksiin. En usko, että koskaan tulen saavuttamaan tilaa, jossa voisin kutsua olevani ”valmis” tai löytäneeni sen absoluuttisen totuuden. Mutta tämä jatkuva tiedon ja totuuden etsiminen sekä prosessin keskeneräisyys ovatkin itselleni juuri se syy, mikä motivoi jatkamaan tutkimuksen parissa, vuosi toisensa jälkeen.

Anja

Juhlavuoteni päättyessä

terkamoJätä kommentti

Tänä vuonna pääsin ”vahvojen vitosten kerhoon”, jota kieltämättä olin odotellut jo kotvan aikaa. Olin jo aiemmin päättänyt että 2023 olisi minun juhlavuoteni, josta ottaisin kaiken mahdollisen irti. Seuraavaa juhlavuotta kun saisin taas odotella 25 vuotta, eikä varmuutta sen näkemisestä ole kellään, kuten nyt joulun alla karvaasti sain kokea. Tiedä häntä, onko ollut sattuman kauppaa vai seurausta siitä, että olen tänä vuonna entistäkin tietoisemmin pyrkinyt elämään tätä elämääni, mutta kulunut vuosi on kokonaisuudessaan tarkasteltuna ollut mielestäni erinomainen.

Viisaammaksi en ole tullut ja ”kauneuden katoavaisuus” on muuttumassa teoriasta todellisuudeksi. Sitä vastoin olen havainnut tulevani kokemuksen karttuessa hieman pehmeämmäksi, monellakin eri tapaa. Nyt päättyvään vuoteen on mahtunut lukemattomia kohtaamisia ja tärkeitä keskusteluja niin tuttujen kuin tuntemattomienkin kanssa. Jopa siinä määrin että minun on väitetty sopeutuneen tänne kaakon kulmalle jo ”liiankin hyvin” kun luontevasti jutustelen itselleni vieraiden ihmisten kanssa turuilla ja toreilla, toisinaan jopa omasta aloitteestani.

Vanhimman ja parhaimman ystävän kanssa vietetty pitkä kesäinen viikonloppu konkretisoi kuinka pitkän matkan olemme kulkeneet yhdessä ja paikoin myös erillään, joskaan emme koskaan kaukana toisistamme. Hiljaiset havainnot siitä, että omista pojista on kovaa vauhtia tulossa nuoria miehiä, jotka osaavat ja tietävät mitä ihmeellisempiä asioita. Kohokohta on ollut myös huomata, että vaikka on ollut myrskyisiäkin aikoja, niin aaltojen laantuessa perhe on se, missä pidetään yhtä. Hoitotieteen dosentuurin saavuttaminen oli ammatillisesti tarkasteltuna vuoden kiistaton kohokohta, suoranainen kirsikka juhlavuosikakkuni päällä.  Jokainen, joka tämän polun on kulkenut, tietää kuinka paljon työtä, sitoutuneisuutta ja myös aikaa siihen on investoitu ennen kuin se maaliviiva on ollut edes näköpiirissä. Tämän takia on mielestäni oikeutettua ja myös ansaittua olla avoimen iloinen, kun prosessi on saatettu päätökseen.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan sanovat ja niin tulee juhlavuotenikin päätökseensä. En aio tehdä ensimmäistäkään uuden vuoden lupausta, koska tiedän että nämä lupaukset on tehty rikottaviksi, ainakin minulle on aina käynyt niin. Mutu-tuntumani kertoo minulle kuitenkin, että jos tämä vuosi on ollut ”yhtä juhlaa”, niin tulevan vuoden teemana lienee muutos. Kaikesta karttuneesta kokemuksesta ja kertyneestä iästä huolimatta lienen edelleen levoton sielu, jolla on omat haasteensa, mikäli asiat rullaavat eteenpäin tasaisesti liian pitkään. Olen myös havainnut, että päätökset, joita aiemmin olen tehnyt, eivät enää tunnukaan ihan niin hyviltä ideoilta kuin aiemmin. Ja koska näin on, niin niille pitää tehdä jotain. Pelkäänpä myös, että tulevalla vuodella saattaa olla tarjota luopumisen kokemus tai ainakin opetus siitä, että aika on loppujen lopuksi hyvin rajallinen käsite. Toisinaan jo se, että pystyy hyödyntämään ajan parhaalla mahdollisella tavalla, edellyttää muutosta. Mutta kuten tuleva vuosi, ovat tulevat muutoksetkin vielä vailla konkreettista muotoaan, joten katsellaan niitä tarkemmin ensi vuoden puolella.

Toivon teille kaikille parasta mahdollista vuotta 2024!

Anja

Kaikki elävät ja kuolleet

terkamoJätä kommentti

Haley on journalisti, jota kuolema on kiehtonut johdannon mukaisesti jo nuoresta iästä asti. Hänen ajatuksensa on lähestyä ja oppia ymmärtämään kuolemaa sen parissa työskentelevien kautta, koska hän ajattelee, että suhde kuolemaan toteutuu sen parissa työskentelevin työtavoissa muodostaen perustan sille, mitä he tekevät.

Kirjassa äänen saavat muun muassa hautausurakoitsija Poppy, kuolinnaamion veistäjä Nick, teloittaja Jerry ja surutyön kätilö Clare. Jokainen kirjaa varten haastateltu henkilö kuvaa kuolemaa oman työnsä kautta, mikä avasi itselleni myös uusia näkökulmia ja osin jopa odottamattomiakin ajatuksia, vaikka kuolema-aiheen parissa olenkin jo kotvan työskennellyt. Jokainen kirjan kappale muodostaa oman kokonaisuutensa, mikä mahdollistaa sen lukemisen ajan kanssa, kuten itse tein. Varsinkin niiden kappaleiden osalta, joiden aihealue oli itselleni vieras, kuten ”Mo”:n kertoma katastrofien uhrien tunnistus, pohdin kaikessa rauhassa sisältöä ja sen herättämiä ajatuksia.

Haley pyrkii antamaan äänen haastattelemilleen henkilöille ja jättämään omat ajatuksensa ja tunteensa taka-alalle, mikä sinänsä on kunnioitettava tavoite. Kuitenkin, mitä edemmäksi kirjassa etenin, sitä useammin huomasin pohtivani, millaisia vaikutuksia kirjaprojektilla oli kirjoittajalleen. Huomio kiinnittyi siihen, että tiettyjen kappaleiden kohdalla haastateltavan kertomus hiipui enemmän taka-alalle ja keskiöön nousi heidän työnkuvansa ilmiönä. Kun päästiin kysymykseen, miten teloittaja voi tehdä työtään ilman että se vaikuttaa häneen, oli tekstissä huomattavissa, että nyt ollaan alueella, jossa kertojan ja kirjoittajan ajatusmaailmat eroavat selkeästi toisistaan. Ja sitten tuli ”Vauva”, joka läpäisi kirjoittajan kaikki suojamuurit.

Vauvan aiheuttamasta reaktiosta huolimatta Haley lähestyy kuolemaa edelleenkin ennemmin logiikan kuin tunteiden näkökulmasta, mistä itse nautin erittäin paljon kirjaa lukiessani. Vaikka kuolema, etenkin omien läheisten, herättää laajan kirjon voimakkaitakin tunteita, kirja osoittaa, että sitä on ilmiönä mahdollista lähestyä myös neutraalisti, joka ei kuitenkaan ole sama asia kuin tunteettomuus. Ja samaan aikaan rivien välistä käy ilmi, ettei kuolema jätä koskettamatta, vaikka sen parissa työtä tekisikin.

Oman mielenkiintoisen lisänsä kirjaan tuo se, että kuvaukset valottavat myös kuolemaan liittyvää kulttuuria Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja Yhdysvalloissa, haastattelujen sisältöjen kautta. Vaikka kuolema on totuttu liittämään lähinnä negatiivisiin adjektiiveihin ja tunteisiin, kirjassa nousee mielestäni esiin se, kuinka paljon elämää ja myös lempeyttä siihen sidoksissa oleviin työtehtäviin kuitenkin liittyy. Ja jo tämä yksinään tekee mielestäni tästä kirjasta lukemisen arvoisen.

Anja

Kirjan tiedot:
Haley Campbell, 2023
Eurooppalaisen filosofian seura ry / niin & näin
ISBN: 978-952-7478-07-3

Monitahoinen ja merkityksellinen selviytyminen

terkamoJätä kommentti

Seurasin eilen etänä Anu Viitalan väitöstä, jossa vastaväittäjänä toimi dosentti Satu Elo. Kyseinen väitöstutkimus kohdistui parantumatonta syöpää sairastavan potilaan selviytymiseen, mikä aiheena on tärkeä, etenkin kun tutkimus lähestyi selviytymistä juuri potilaan näkökulmasta. Useinhan selviytymistä tarkastellaan itse potilaan ulkopuolelta, pääosin läheisten tai terveydenhuollon ammattilaisten näkökulmista. Väitöstilaisuus itsessään eteni mukavasti totutun kaavan mukaan, sisältäen erittäin mielenkiintoista ja antoisaa keskustelua, jossa itselleni resonoi etenkin selviytymisen käsitteeseen liittyvä vuoropuhelu.

Kuolemantutkimuksen alueella selviytyminen on keskeinen tutkimusteema, jota itse olen myös eri artikkeleissa käsitellyt. Läheisten selviytymistä ja sitä edistäviä tai estäviä tekijöitä on tutkittu eri kuolintapojen yhteydessä paljonkin, mutta kuten eilisessä vuoropuhelussakin nousi esiin, olisi myös tärkeää selvittää, mitä se selviytyminen itseasiassa eri ihmisille merkitsee, eli käytännössä mitä se itse selviytyjälle eri tilanteissa tarkoittaa? Etenkin kun surevalle selviytyminen jo sanana herättää negatiivisia tunteita ja kysymyksen voiko omasta tilanteesta edes mitenkään selviytyä.

Itse väitöskirjassaan Anu Viitala (2023) on määritellyt selviytymisen kyvyksi selviytyä elämässä parantumattoman syövän kanssa ja siitä huolimatta, eli kyvyksi selviytyä sairauden aiheuttamista muutoksista terveydentilassa ja arkeen, sosiaaliseen kanssakäymiseen ja mahdollisesti työhön liittyvistä ongelmista. Tässä määritelmässä on paljon yhteneväisyyttä kuolemantutkimuksen piirissä esiintyvien selviytymisen kuvausten kanssa. Samoin sopeutumisen liittäminen osaksi selviytymistä on näkökulma, jonka tunnistan myös kuolemantutkimuksen piiristä ja josta itsekin olen monesti puhunut. Selviytymistä on myös se, että pystyy tarkastelemaan läheisen kuolemaa osana omaa yksilöllistä elämänkulkua. Se ei välttämättä ole sama asia kuin paluu työhön tai sosiaalisiin suhteisiin yhtä ”ehyenä” ja ”vahvana” kuin ennen menetyskokemusta eikä kaikissa tapauksissa lähelläkään läheisen kuoleman hyväksyntää.

Selviytyminen itsessään on voimakas sana, joka usein liitetään juuri vakavaan sairastumiseen ja kuolemaan. Itse koen että selviytymiskokemuksia tapahtuu pitkin ihmisen elämänkaarta, kun kohtaamme tilanteita, jotka tuottavat vahvoja pettymyksen tai surun tunteita. En usko, että meistä kukaan välttyy vastoinkäymisiltä elämänsä aikana ja näissä tilanteissa läheisten ihmisten olemassaolo, samoin kuin aiemmat kokemukset ovat selviytymisen kannalta merkityksellisiä.  Edellisten ohella Viitala (2023) nostaa väitöskirjassaan elämänlaadun yhdeksi selviytymisen kokemuksen tärkeimmäksi tekijäksi.

Tässä kohden ”preventikko” sisälläni nostaa päätään muistuttaen koherenssin tunteen kolmesta elementistä; tunteesta elämän hallittavuudesta, ymmärtämisestä ja erityisesti sen merkityksellisyydestä. Eli käytännössä ihminen, joka kokee elämänsä merkitykselliseksi ajatellen, että hän pystyy hallitsemaan sitä (ainakin pääosin) ja ymmärtää elämäänsä vaikuttavia tekijöitä, usein myös kokee elämänlaatunsa hyväksi. On helppo ajatella, että tällaiset ihmiset myös selviytyvät paremmin tulevista vastoinkäymisistä. Se ei tarkoita, etteivätkö myös hyvän koherenssin tunteen omaavat henkilöt kansankielellä ilmaistuna ”romahtaisi” tai etteivätkö he voisi kokea epätoivoa tai olla haavoittuvia. Mutta usein nämä ihmiset löytävät tai antavat merkityksen kokemuksilleen, mikä myös Viitalan (2023) väitöskirjan mukaan tukee selviytymistä. Samoin oman kokemukseni mukaan koherenssin tunne antaa myös varmuutta siihen, että ”elämä kantaa” eli että vastoinkäymisistä on mahdollisuus selviytyä.

Ajattelen kuitenkin, että selviytyminen tai edes muuttuneeseen tilanteeseen sopeutuminen vie aikaa, joka jokaiselle tulisi sallia, juuri niin paljon kuin hän tarvitsee. Ja on hyvä myös muistaa, etteivät kaikki meistä koskaan ”selviä” mikäli kohdattu muutos tai menetys on riittävän suuri. Ja näissä tilanteissa heille tulisi pystyä tarjoamaan se tuki ja ”kannattelu” jota he tarvitsevat, koska ilman näitä heiltä evätään myös se selviytymisen mahdollisuus, eli toivo, jota meistä jokainen vaikeassa tilanteessa tarvitsee.

Anja

Lähde:

Viitala A. 2023. Parantumatonta syöpää sairastavan potilaan selviytyminen: Elämää sairauden kanssa ja siitä huolimatta. Tampereen yliopiston väitöskirjat 894. Luettavissa: https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-3135-1

Eutanasiakeskustelun uusi nousu

terkamoJätä kommentti

Viimeiset viikot ovat todentaneet sen, mitä itse jo kesästä lähtien olen ounastellut: yhteiskunnallinen keskustelu eutanasiasta ja lääkäriavusteisesta itsemurhasta on jälleen aktivoitunut. Tämä aktivoituminen on luonnollisesti yhteydessä uuteen kansalaisaloitteeseen joka avautui 2.11.2023. Tuon jälkeen eutanasia on noussut säännöllisesti muutaman päivän välein esiin median eri kanavilla. Kuten elokuussa antamassani haastattelussa nostin esiin, tämä keskustelu nousee pintaan noin 10 vuoden välein, joten ajankohta ei sinänsä ole yllättävä.

Tälle keskustelulle on tarvetta, sen osoittaa sekä edellisen kansalaisaloitteen keräämät yli 63 000 kannatusilmoitusta sekä tosiasia, että kahdessa viikossa yli 25 000 henkilöä on käynyt ilmaisemassa kannatuksensa avoinna olevalle kansalaisaloitteelle. Edellisen lisäksi keskustelun aktivoituminen osittaa myös sen, että osalle yhteiskuntaamme tämä asia on merkityksellinen vuosiluvusta tai edellisestä keskustelusta kuluneesta ajasta huolimatta.

Keskustelusta ei ole odotettavissa yhtään sen helpompaa tai yksinkertaisempaa kuin koskaan aiemminkaan. Ja tämä on mitä parhain asia, koska samalla keskustellaan ihmiskunnan perusarvoista, kuten oikeudesta elämään, ihmisarvosta, autonomiasta ja oikeudenmukaisuudesta. Näiden teemojen käsittely ei mielestäni saakaan olla helppoa. Samoin ajatus eutanasiasta herättää toisinaan hyvinkin vahvoja tunteita, mikä todennäköisesti tulee värittämään keskustelua eri foorumeilla. Toivon kuitenkin osaltani, että keskustelijat olisivat valmiita kuulemaan ja tunnustamaan erilaiset näkemykset sekä oikeuttamaan ne, koska tähän kysymykseen ei ole, eikä koskaan tule olemaan ”yhtä oikeaa” vastausta. Oli lopputulos mikä tahansa, se tulee koostumaan eri kokoisista ja laatuisista kompromisseista. Toisaalta, mikäli aitoa halua keskustelun edistämiselle ei ole tai osallistujat eivät ole valmiita kuuntelemaan omasta näkemyksestä eriäviä mielipiteitä, yhteisen ymmärryksen löytymiselle ole todellista mahdollisuutta. En tiedä, mutta otaksun että tämä on ollut eräs vaikuttava tekijä siihen, ettei STM:n asettama työryhmä lopulta päässyt yhteisymmärrykseen eutanasian osalta.

Toinen asia, mikä käytävää keskustelua haastaa, on se käsitteiden monitahoisuus, jota eri osallistujat käyttävät. Viimeisin esimerkki on lääkäriavusteisen itsemurhan nimittäminen ”lääkäriavusteiseksi kuolemaksi”. Tämä on omasta mielestäni keinotekoinen rakennelma, jossa käytännössä toteutettu itsemurha halutaan ilmaista positiivisemmassa mielessä, jotta positiivinen suhtautuminen siihen olisi helpompaa. Valitettavasti tämä kuitenkin todennäköisesti myös sekoittaa etenkin kansalaisten käsityksiä vielä entisestään, vaikka jo vuosia on kirjoitettu siitä, kuinka päinvastoin tulisi pyrkiä käsitteiden selkeyttämiseen ja yhtenäistämiseen.

Aiheen ollessa edellisen kerran ajankohtainen keskustelu käytiin lääkäreiden ohella pitkälti poliitikkojen, eri uskontokuntien edustajien sekä kansalaisryhmien välillä. Sairaanhoitajien ääni jäi kuulumattomiin, vaikka he viettävät paljon aikaa potilaiden kanssa ja usein ovat se ensimmäinen henkilö, jolle kuolemaa toivova pyyntönsä esittää. Heillä on kansainvälisten tutkimusten mukaan keskeinen asema eutanasiaprosessissa aina pyynnön esittämisestä potilaan kuoleman jälkeiseen aikaan, jolloin he tukevat kuolleen läheisiä. Edelleenkään sairaanhoitajilla ei ole oikeutta kieltäytyä esim. osallistumisesta aborttiin omaan vakaumukseen tms. perustuen. Laajemmassa kontekstissa näen tämän kysymyksen ajankohtaisuuden ja merkityksen kasvavan, riippuen nyt alkaneen keskustelun lopputuloksesta. Näin ollen itse ajattelen, että sairaanhoitajien edustajien tulisi aktiivisesti ottaa osaa eutanasiaa koskevaan keskusteluun, koska sen lopputulos mitä suurimmassa määrin koskee myös meidän ammattiryhmäämme. Tässäkin mielestäni sanonta ”If you are not at the table, then you are on the table” on erittäin osuva.

Anja