Pyhäinpäivän mietteitä

terkamoJätä kommentti

Marraskuu, ”kuoleman kuukausi” on täällä taas, yhtä koleana ja harmaana kuin aina ennenkin. Maan sanotan olevan martaana, mikä Kotimaisten kielten keskuksen mukaan johtaa vanhasta indoeurooppalaisesta lainasanasta ”marras” tarkoittaen kuollutta tai kuolemaisillaan olevaa (Kielikeskus, n.d.). Koiran kanssa metsäpoluilla marhatessani huomaan syksyn väriloiston himmentyneen, aivan kuin luonto olisi hiljentynyt talven lepoon. Mutta kuollut se ei onneksi ole, kunhan kerää voimiaan ensi kevättä varten.

Hiljentyminen on sana, joka usein yhdistetään myös pyhäinpäivään, tai entiseen pyhäinmiestenpäivään, jona sen itse olen oppinut tuntemaan. Kirkollisena juhlana alkunsa saanut pyhäinpäivä on ajan saatossa vakiintunut kuolleiden ihmisten muistopäiväksi, jolloin usein vieraillaan läheisten haudoilla tai hiljennytään muistamaan heitä muilla tavoin. Tapoja on monia kuten on ihmisiäkin, samoin olen ollut havaitsevani eroja eri sukupolvien välillä.

Mummolleni päivä oli erityisen tärkeä ja haudalla käytiin, halusimme me muut tai emme. Pappa yritti joskus ehdotella, että josko nuorison jättäisi kotiin. Mummon kiukkuisen katseen hiljentämänä hän kuunteli jo tutuksi tulleen tokaisun siitä etteivät ”nuoret opi menneestä, jos ei sitä heille opeteta” kehottaen meitä samalla jo pistämään kenkiä jalkaan. Päivän mittaan, yleensä iltaisin kuulimme tarinoita kuolleista (tai muuten vaan kadonneista) ystävistä ja sukulaisista, mummon muistoja Karjalasta ja nuoruuden päiviltä.

Olen myös huomannut, että nuoruuteni kauniistikin ilmaistu rajallinen arvostus mummoni tarinoita kohtaan on iän myötä kasvanut. En tiedä johtuuko se karttuneesta iästä, elämänkokemuksesta, faktasta, että nykyään on itsellä huomattavasti suurempi määrä läheisiä vainajia ketä muistella, vai kaikkien näiden yhdistelmästä. Oli syy mikä tahansa, ymmärrän nykyään mummoani jo paljon paremmin juurikin tuon menneisyyden hiljaisen tiedon välittämisen merkityksen osalta.

Olisi suuri sääli kaikkien osapuolten kannalta, mikäli esimerkiksi kuopukseni ei tietäisi kuinka hänen nyt jo kuollut isänisänsä liikuttui ristiäisissä kyyneliin huomatessaan pojan saaneen toisen nimensä hänen perheensä perinteiden mukaisesti. Tai jos lapseni eivät tietäsi, mistä jotkin omat ”omituisuuteni” ja arvostamani traditiot juontuvat. Samoin koen heidän menettävän jotain hyvin oleellista tästä elämästä, jos he eivät sisäistä sitä tosiasiaa, että me kaikki olemme juuri sellaisia kuin olemme menneisyytemme ja siihen kuuluneiden ihmisten johdosta. Eikä se menneisyys rajoitu ainoastaan edelliseen sukupolveen, vaan siihen vaikuttavat tapahtumat ja myös ihmiset, jotka ovat kuolleet jo kauan ennen meidän syntymäämme.

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että vainajien muistelu on kuitenkin tärkeintä itselleni. Jo kuolleiden henkilöiden muisteluun hiljentyminen on paikoin kuin elokuvan katsominen omasta menneestä elämästään, niistä iloista ja suruista, joita se on tähän saakka sisältänyt. Sallia surujen tulla lähelle ja tarkastella, millaisena ne tällä hetkellä näyttävät ja mitä ne ovat itselleni opettaneet. Huomata jälleen kerran se, että kun mietimme kuolemaa, mietimme itseasiassa elämää, niitä asioita, jotka ovat itsellemme tärkeitä, joista haluamme pitää kiinni ja välittää eteenpäin seuraaville sukupolville.  Näiden asioiden ääreen mielestäni kannattaakin aika ajoin hiljentyä, koska ne antavat voimaa elää oman näköistä elämää.

Anja

Lähde:
Kotimaisten kielten keskus. n.d. Marraskuu. Luettavissa: https://www.kotus.fi/nyt/kysymyksia_ja_vastauksia/sanojen_alkuperasta/sanojen_alkuperasta_l-n/marraskuu

Pitääkö olla huolissaan?

terkamoJätä kommentti

Olin eilen esikoiseni kanssa ”sukulaiskierroksella”, mikä tarkoittaa reilu 600 km ajomatkaa sekä useita kohtaamisia sekä lukuisia kuppeja kahvia. Autossa istuessamme kiinnitin huomiota uutisissa mainittuun Kunnallisalan kehittämissäätiön toteuttamaan kyselyyn kansalaisten näkemyksiin suomalaisesta keskustelukulttuurista sekä mediasta. Kysely on toteutettu 1013:lle, 18–79-vuotiaalle kansalaiselle 16.-20.9.2023, eli tulokset ovat erittäin ajankohtaiset.

Tulosten mukaan poliittisyhteiskunnallinen viestintäilmapiirimme on surkea, johtuen siitä, että siinä kärjistetään liikaa ja ymmärretään tahallisesti väärin toisten sanomaa. Samoin suuri enemmistö vastaajista kritisoi klikkiotsikoita ja koki median kärjistävän sekä tarpeettomasti liioittelevan käsittelemiään asioita. Kuulun itse tähän enemmistöön, joka toisinaan kokee paitsi turhautumista myös ns. ”yleistä väsymistä” toinen toistaan sensaatiomaisimpiin otsikoihin, ilman että itse artikkelin sisältö mielestäni oikeuttaisi otsikointia. Median klikkiotsikot ja poliittinen keskustelu ovat aiheina tärkeitä, mutta ne eivät ole syy tämän kirjoituksen otsikkoon.

Lukiessani kyselyn tuloksia pysähdyin toden teolla lukiessani, että enemmistö (76 %) vastanneista koki myös tavallisten kansalaisten tahallisesti ymmärtävän väärin toistensa sanomisia ja että tämä kokemus on yleistynyt viimeisen viiden vuoden aikana. Yli puolet (57 %) myös kuvasivat arastelevansa osallisuutta keskusteluun ajankohtaisista poliittisista asioista, johtuen toisten ihmisten liian kiivaista reaktioista. Ja tästä meidän mielestäni pitäisi todellakin olla huolissamme, koska tämähän käytännössä tarkoittaa paitsi yhteiskunnallisen ja yhteiskunnassamme käytävän kuihtumista, myös sen polarisoitumista entisestään.

Pessimistisimmässä mielikuvassani tulevaisuuden keskustelu rajoittuu eri ääripäitä edustavien väliseksi ”huuteluksi” joka ei edistä itse asiaa lainkaan. Tästä minulla on omakohtaista kokemusta eutanasiakeskustelun yhteydessä, joka pahimmillaan on ollut juuri tuollaista oman näkemyksen puolustamista vailla aitoa halua edes kuunnella, saati sitten ymmärtää toisella tapaa ajattelevia. Ja kuten tiedämme, tämä(kään) keskustelu ei ole edennyt senttiäkään mihinkään suuntaan. Mutta onko tämä se tulevaisuuden trendi kaikessa yhteiskunnallisessa keskustelussa? Jos on, niin edessämme on mielestäni suuria haasteita yhteisten asioiden edistämisessä ja hoitamisessa.

Työskentelen itse tiedekorkeakoulussa, jossa oletusarvona omalle toiminnalleni on osallistuminen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tämä osallisuus ottaa erilaisia muotoja, kuten kommenttipuheenvuorojen kirjoittaminen ammattilehtiin tai vaikkapa Hesarin mielipidepalstalle. Yksi muoto on myös sosiaalisen median hyödyntäminen ja osallistuminen siellä käytävään keskusteluun. Muistatte varmaan keskusteluja siitä, miksi tutkijat eivät ole aktiivisempia sosiaalisen median eri kanavilla. Tämän kyselyn tulokset tuottavat osaltaan vastauksia myös tähän kysymykseen. Esimerkiksi itse olen jättäytynyt X:stä lähes kokonaan pois, koska totesin että vaikka sitä kautta tavoittaa suuren ryhmän ihmisiä, aitoa keskustelua harvoin syntyy koska usein syöte täyttyy jostain ihan muusta kuin aiheeseen liittyvästä keskustelusta.

Tiedän, että koska nostan esiin haasteen, tulisi minulla olla tarjota myös jokin noheva ratkaisuehdotus. Ja myös tätä olen pohtinut niin työssäni kuin sen ulkopuolellakin jo hyvän aikaa. Valitettavasti ”eureka-ilmiö” loistaa kohdallani poissaolollaan, joten minulla (kuten ei monella muullakaan) ole tarjota uutta ja tehokasta tapaa tilanteen nopeaan ratkaisuun. Olen kuitenkin sitä mieltä, että keskustelukulttuuria ja argumentaatiota on mahdollista ja tulisikin harjoitella säännöllisesti ja erilaisissa asiayhteyksissä. Tätä omat opiskelijani (samoin kuin minäkin) harjoittelevat niin kirjallisesti kuin suullisestikin eri opintojaksoilla. Myös tässä asiayhteydessä koen, että asian ääreen pysähtyminen ja sen toisen osapuolen aito kohtaaminen, oli se sitten virtuaalisessa tai fyysisessä ympäristössä, ovat keskeisiä tekijöitä rakentavan ja hedelmällisen keskustelun syntymiselle. Yhteiskuntaamme pidetään yhä kiivastahtisempana ja ihmisten keskittymiskyvyn kuvataan heikentyneen, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa yhteiskunnallisen keskustelun heikentymistä, vai tarvitseeko?

Anja

Lähde: KAKS. 2023. Enemmistön mielestä Suomessa ymmärretään tahallaan väärin toisten sanomisia ja kiivaillaan – media kärjistää asioita klikkiotsikoilla. Luettavissa: https://kaks.fi/wp-content/uploads/2023/10/tutkimusosio-enemmiston-mielesta-suomessa-ymmarretaan-tahallaan-vaarin-toisten-sanomisia-ja-kiivaillaan-media-karjistaa-asioita-klikkiotsikoilla.pdf

Hoitotyön johtamisosaamisella on väliä!

terkamoJätä kommentti

Tällä viikolla Liisa Karhe aloitti mielestäni erittäin aiheellisen ja ajankohtaisen keskustelun HS:n mielipidekirjoituksellaan ”Kuka vastaa hoitotyön johtamisen alasajosta?”, johon suurella sydämellä töitä tekevä sairaanhoitaja reagoi kirjoittamalla oman, tänään julkaistun näkökulmansa. Molemmat kirjoitukset avaavat mielestäni hyvin ilmiötä, jota itsekin olen pohtinut jo useamman vuoden ajan.

Kirjoituksessaan Karhe kuvaa säästämisen ja toiminnan tehokkuuden varjolla toteutuvaa kehitystä, jossa hoitotyön johtamisen nimikkeitä muutetaan vähemmän osaamista vastaaviksi, mutta samaan aikaan lähiesihenkilöiden alaisuudessa työskentelevän henkilöstön määrä kasvaa ja lähiesihenkilöiden toimenkuviin sisällytetään vastuuta potilashoidosta, mikä jättää (etenkin nykytilanteessa) entistä vähemmän aikaa itse johtamiseen, kuten Karhe myös tekstissään nostaa esiin.

Toimiessani projektipäällikkönä OKM:n rahoittamassa ”Vaikuttavuutta sotepalveluihin uudistuvalla johtamisella”–hankkeessa (2019–2022) sain konkreettisen kuvan siitä, miten erilaisista koulutuksellisista lähtökohdista tämän hetken sotepalveluita johdetaan. Tämä avasi silmäni ja näin hoitotyön johtajien haasteet laadukkaan johtamistyön toteutukselle aivan uudessa valossa ja monesti mietin, miten hoitotyön johtajien on edes mahdollista selvitä tehtävistään ilman tarvittavia työkaluja eli organisaation myöntämää toimintavaltaa, mahdollisuuksia riittävään ja ajantasaiseen koulutukseen sekä resursseja johtaa henkilöstöään asianmukaisesti. Sanomattakin lienee selvää, että oma kunnioitukseni osallistujia kohtaan kasvoi kasvamistaan hankkeen aikana.

Tämän päivän laadukas hoitotyön johtaminen on vaativaa kuten Karhe kirjoituksessaan toteaa mutta sen lisäksi johtamisesta on tullut yhä monitahoisempaa. Suurella sydämellä töitä tekevä sairaanhoitaja nostaa esiin hoitotyön vetovoimaisuuden edistämisen sekä yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisen. Itse heitän tähän yhtälöön mukaan yhä moninaistuvamman henkilöstön. Tiimit koostuvat eri sukupolvia ja kulttuureita edustavista eri (tieteen)alojen ammattilaisista, jotka saattavat vielä olla maantieteellisesti erillään toisistaan organisaatioiden muuttuessa yhä hajautetuimmiksi ja suuremmiksi. Puhumattakaan siitä, että tänä päivänä toiminnan tulee perustua näyttöön, mikä edellyttää hyvin vahvaa tiedolla johtamista myös hoitotyön esihenkilöiltä. Tutkittu, teoreettinen tieto tulee osata jalkauttaa osaksi käytännön toimintaa, missä johtajalla on erittäin suuri rooli (Hotus 2022). Itselleni on täysin käsittämätöntä, miten kukaan tai mitkään tahot uskovat tämän olevan mahdollista ilman asianmukaista johtamisosaamista ja mahdollisuuksia sen ajantasaiseen ylläpitämiseen. Sen sijaan käsitän erittäin hyvin sen, ettei henkilö edes halua hakea työtä, jonka toteuttamiseen ei ole realistisia mahdollisuuksia, mikä Karheen mukaan ilmenee jo siinä, ettei esimerkiksi osastonhoitajiksi ole riittävästi päteviä hakijoita.

Tähän liittyy myös mielestäni Karheen esiin nostama hoitotyön johtajien voimakas vaihtuvuus. Olen saanut läheltä seurata erään n. vuosi sitten esihenkilöasemassa aloittaneen henkilön matkaa. Alun innostuneisuus ja motivaatio on hiljalleen vaihtunut uupumukseen, voimattomuuden tunteeseen ja äänettömään kysymykseen ”tätäkö tämä oikeasti on?”. Ja tämä jo ensimmäisen vuoden aikana. Tulevaisuuden hoitotyön johtajien opettajana tämä saa minut sekä surulliseksi että myös turhautuneeksi kun huomaan että teemat, jotka ovat laadukkaan johtamistyön keskiössä pyritään monissa organisaatioissa sivuuttamaan säästöjen nojalla.

Turhautumistani kieltämättä lisää se, että meillä on vahvaa näyttöä siitä, kuinka laadukkaalla hoitotyön johtamisella voidaan vaikuttaa niin henkilöstö-, potilas- kuin organisaatiotuloksiinkin (Hult ym. 2023). Tutkimuksen avulla on pystytty osoittamaan, että hoitotyön johtaminen vaikuttaa organisaation vetovoimaan, työolosuhteisiin sekä henkilöstön saatavuuteen. Samalla tapaa laadukas johtaminen vähentää henkilöstön työpaikan- ja alanvaihtoaikeita, lisää sitoutumista sekä yksikköön että organisaatioon samoin kuin työhyvinvointia. Sillä on myös todistetusti positiivinen vaikutus henkilöstön ammatilliseen kasvuun ja tiimityöskentelyyn, mikä on tärkeää, kun huomioidaan yllä mainittu henkilöstön monimuotoistuminen. Puhumattakaan siitä, että tuotetun hoidon laatu vahvistuu, parantuneen potilasturvallisuuden sekä esimerkiksi vähentyneiden lääkintävirheiden, kaatumisten ja painehaavojen myötä. Tämä näkyy taas vuorostaan parantuneena potilastyytyväisyytenä ja myös osaltaan lyhentyneinä sairaalajaksoina.

Näinpä tänä tiedolla johtamisen ja näyttöön perustuvan toiminnan aikakautena kysynkin itseltäni, miten on mahdollista ja kannattavaa ajaa alas hoitotyön johtamista, jonka avulla tutkitusti voidaan tuottaa säästöjä, tehostaa toimintaa ja tarjota asiakkaille parempia palveluita? Mielestäni organisaatioiden tulisi päinvastoin vahvistaa hoitotyön johtajien toimintamahdollisuuksia ja koulutusta, jotta tätä kautta saavutettavat hyödyt olisivat saavutettavissa. Vai onko niin, ettei hoitotyön johtajilta edellytetyn tiedolla johtamisen rooli olekaan samanlainen organisaatioiden eri tasoilla?

Anja

Lähde: Hult M., Terkamo-Moisio A., Kaakinen P., Karki S., Nurmeksela A., Palonen M., Peltonen L-M. & Häggman-Laitila A. 2023. Relationships between nursing leadership and organizational, staff and patient outcomes: A systematic review of reviews. Nursing Open 10(9): 5920–5936.  Artikkeli on vapaasti luettavissa: http://doi.org/10.1002/nop2.1876

Voimaantumisen merkityksestä

terkamoJätä kommentti

Syksy on saapunut kaupunkiin tuoden mukanaan kostean harmauden, jota ei pääse pakoon, etenekään jos lukeutuu koiran omistajiin kuten minä. Tänään marhatessani koiran kanssa aamuisessa metsässä yrittäen parhaani mukaan herätä ja asennoitua päivän askareisiin, jäin pohtimaan voimaantumista ja sen merkitystä työelämässä.

Yleisesti ottaen voimaantuminen (engl. empowerment), jota myös valtaistumiseksi kutsutaan, on hyvin laaja ja monitahoinen käsite, joka luonnollisesti pitää sisällään hyvin erilaisia määritelmiä (Niinihuhta ym. 2022). Oma aamuinen pohdintani kohdistui lähinnä rakenteelliseen voimaantumiseen (engl. structural empowerment), jolla kuvataan terveydenhuollon kontekstissa hoitajan tai hoitotyön johtajan potentiaalia vahvistaa sellaisia taitoja, joilla saadaan positiivisia muutoksia aikaan työympäristössä sekä tekijöitä, joiden avulla on mahdollista saavuttaa enemmän valtaa (Niinihuhta ym. 2022; Terkamo-Moisio ym. 2022). Tästä pääsin pohdinnassani jälleen kerran siihen, kuinka tärkeää on kiinnittää huomiota johtajien rakenteelliseen voimaantumiseen, koska heillä on suuri vaikutus siihen, millaiseksi työympäristö muodostuu. Oma kokemukseni on se, että hyvinvoivan ja voimaantuneen johtajan alaisuudessa on huomattavasti helpompi ja mukavampi työskennellä verrattuna johtajaan, joka kokee itsensä alistuneeksi tai voimattomaksi. Terveydenhuollossa toteutetut tutkimukset osoittavat johtajan voimaantumisen toimivan välittäjänä johtamistyylien ja moninaisten henkilöstötulosten välillä (Hult ym. 2023), vahvistaen työhyvinvointia ja heikentäen emotionaalista uupumista ja kyynistymistä sekä erilaisia mielenterveyden oireita (Niinihuhta & Häggman-Laitila 2022). Organisaatioille tämä tarkoittaa paremmin toimivia tiimejä sekä alhaisempia henkilöstökuluja johtuen pienenevästä sijaistarpeesta. Potilaalle tai asiakkaalle tämä näyttäytyy parantuneessa hoidon laadussa, lyhyemmissä sairaalajaksoissa sekä virheiden vähentymisenä (Hult ym. 2023). Joten uskallan väittää voimaantumisen vahvistumisen olevan niin kutsuttu ”win-win situation” kaikille osapuolille.

Todellisuudessa kuitenkin sekä hoitohenkilöstön että hoitotyön johtajien rakenteellisen voimaantumisen on havaittu olevan keskinkertaisella tasolla (Terkamo-Moisio ym. 2022), mikä mielestäni ilmenee osaltaan myös julkisessa keskustelussa ja sen sävyssä. Mutta miten rakenteellista voimaantumista sitten voitaisiin vahvistaa? Itse ajattelen vahvistamisen alkavan voimaantumisen rakenteen tunnistamisesta. Rakenteellisen voimaantumisen yhteydessä puhutaan tiettyjen asioiden saavutettavuudesta. Yksi näistä saavutettavista asioista voimaantumisen näkökulmasta on mahdollisuus ammatilliseen kehittymiseen, eli käytännössä kouluttautuminen ja uusien taitojen omaksuminen (Niinihuhta ym. 2022; Terkamo-Moisio ym. 2022). Voimaantumista vahvistaa myös lisääntyneen tiedon saavuttaminen, niin muodollisen kuin epämuodollisenkin, mikä myös lisää työyksikön toiminnan tehokkuutta. Samoin saavutettavan tuen eri muotojen, kuten kollegoiden, johtajien ja muiden ammattilaisten antaman palautteen, ohjeiden ja neuvojen on todettu vaikuttavan henkilön voimaantumiseen. Tehdäkseen työnsä hyvin, henkilö tarvitsee myös saavutettavia resursseja, olivat ne sitten aikaa tai riittävä määrä ”käsipareja”. Resurssien ohella muodollisen ja epämuodollisen vallan saavutettavuus vahvistaa tai heikentää yksilön kokemusta rakenteellisesta voimaantumisesta. Ja tässä yhteydessä en tarkoita muodollisella vallalla esihenkilöasemaa, vaan erilaisia palkitsemisen muotoja innovaatioista ja onnistumisista sekä näkyvyyttä, jonka puutteesta käydään sekä terveydenhuollon henkilöstön että johtajien osalta paljon keskustelua tällä hetkellä. Epämuodollinen valta puolestaan sisältää vertaisten ja muun henkilöstön välisen yhteistyön sen eri muodoissaan (Niinihuhta ym. 2022; Terkamo-Moisio ym. 2022).

En suinkaan istu täällä tietokoneeni takana väittämässä että ”kaikki on mahdollista, kun vain oikein haluaa” koska vaikka en enää kliinisessä työssä olekaan, niin ajoittain tulee kieltämättä voimaton ja jopa tuskastunut olo, kun lukee kuinka terveydenhuollosta ja sen henkilöstöstä eri tasoilla kirjoitetaan. Samoin ajattelen, että esimerkiksi resurssien saatavuuden ja ammatillisen kehittymisen osalta organisaatioilla on suuri vastuu. Mutta en voi olla ajattelematta, että myös meillä jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa työympäristöömme ja vahvistaa toistemme voimaantumista aika yksinkertaisin keinoin, jakamalla tietoa, tekemällä yhteistyötä eri toimijoiden kanssa ja osoittamalla tukea toinen toisillemme. Me kaikki olemme ajoittain hankalissa tilanteissa, jolloin saattaa riittää se, että kollega toteaa ymmärtävänsä. Eivätkä positiiviset sanatkaan koskaan ole pahitteeksi, esimerkiksi eilen oma kollegani kiitti minua puhelun lomassa keskusteluistamme, jotka olivat olleet hänelle avuksi. Tämä tuli itselleni hieman yllätyksenä, koska en itse ollut ajatellut ns. tekeväni mitään ”hyvää”, mutta kyllähän se tietenkin mieltä lämmitti ja voimaannutti. Vai olenko tämän suhteen ihan hakoteillä ajatusteni kanssa?

Anja

Lähteet:

Hult M., Terkamo-Moisio A., Kaakinen P., Karki S., Nurmeksela A., Palonen M., Peltonen L-M. & Häggman-Laitila A. 2023. Relationships between nursing leadership and organizational, staff and patient outcomes: A systematic review of reviews. Nursing Open 10(9): 5920 – 5936.  http://doi.org/10.1002/nop2.1876

Niinihuhta M. & Häggman-Laitila A. 2022. A systematic review of the relationships between nurse leaders’ leadership styles and nurses’ work‐related well‐being. International Journal of Nursing Practice 28(5), e13040. https://doi.org/10.1111/ijn.13040

Niinihuhta M., Terkamo-Moisio A., Kvist T., Häggman-Laitila A. 2022. Nurse leaders’ work-related well-being – relationships to a superior’s transformational leadership style and structural empowerment. Journal of Nursing Management 30(7); 2791-2800. https://doi.org/10.1111/jonm.13806

Terkamo-Moisio A., Palonen M., Vaartio-Rajalin H., Peltonen L-M., Leino-Kilpi H., Kaunonen M., Kaakinen P. & Häggman-Laitila A. 2022. The structural and psychological empowerment of students participating in continuing leadership education in Finland – a survey study. Nurse Education Today 116, 105456.  https://doi.org/10.1016/j.nedt.2022.105456

Seitsemän vuotta väitöksestä

terkamoJätä kommentti

En tiedä johtuuko tämä kertyvästä kokemuksesta, kuuluisasta viidenkympin rajapyykin saavuttamisesta vai mistä, mutta huomaan yhä useammin palaavani ajatuksissani menneisiin tapahtumiin. Tänä aamuna heräsin muistoon omasta väitöspäivästäni, siitä jännityksestä ja pelonsekaisesta riemusta, jota koin istuessani kampaajalla omasta mielestäni aivan liian aikaisin aamulla.

Tuosta päivästä on tänään tasan seitsemän vuotta ja paljon on tapahtunut sen jälkeen. Matkaan on mahtunut suuria tunteita ja elettyä elämää isolla E:llä, loppusaldon ollessa kuitenkin positiivisen puolella, mistä pitää olla kiitollinen. Karonkassa eräs ystäväni kysyi, millaisena itse näen tulevan akateemisen urani ja muistan, kuinka maalasin hänelle kuvan seesteisestä, etiikan ja kuolemantutkimuksen täytteisestä tulevaisuudestani. Muistan myös hyvin hänen ilmeensä, kun hän toivotti minulle onnea valitsemallani tiellä.

Maalamani tulevaisuus alkoikin hyvin lupaavasti, olin pitkässä tutkijavaihdossa Belgiassa ja edelleen pystyin keskittymään ainoastaan tutkimukseen ja oman post doc-tutkimukseni suunnitteluun. Rahoituksen osalta en ollut ”ihan niin onnekas”, mutta en luopunut toivosta, vaan ajattelin että kyllä se sieltä napsahtaa, kun vain ahkerasti yrittää… ja minähän yritin. Se että jäin työttömäksi ei suoranaisesti hidastanut vauhtia, koska kyllähän sitä säästetyt eurot mielellään tähän tarkoitukseen sijoittaa, eikö totta. Ja niin mahdollistui myös tutkimusvierailu Salfordin yliopistoon 2018.

Jossain kesän tienoilla 2018 mieleen tuli ensimmäistä kertaa kuitenkin ajatus siitä, että se tavoiteltu tulevaisuus saattaa jäädä toteutumatta ainakin siinä muodossaan kuin olin sitä ajatellut. Työttömyys ei myöskään tuntunut kovin mukavalle, olenhan henkilö, joka määrittää itseään suhteellisen vahvasti työn kautta, sitä paitsi säästötkin alkoivat olla jo käytetty. Joten ei muuta kuin takaisin koulun penkille, ammatillisen opettajan opintojen pariin. Joululahjaksi tuli vielä positiivinen päätös isosta rahoituksesta, joka tosin ei kohdistunut kuolemantutkimukseen vaan hoitotyön johtamiskoulutukseen.

Näinpä huomasin 2019 alussa olevani tilanteessa, joka vielä pari vuotta aikaisemmin olisi ollut itselleni täysin absurdi: Projektipäällikkönä ja tutkijana kahdessa valtakunnallisessa johtamisen hankkeessa ja keskellä opettajan opintoja. Selvää on myös se, että johtamisen substanssiosaaminen ei todellakaan ollut se vahvoin osa-alueeni. Joten illat ja viikonloput kuluivat kirjallisuuden ja aiheeseen liittyvän tutkimuksen parissa, minkä takia resursseja ei muihin aktiviteetteihin riittänyt. Vastaamatta jäävien yhteydenottojen ohella tämä ilmeni myös siinä, että blogi jäi suunnittelemattomalle tauolle.

Vuotta myöhemmin olin jo päättänyt aloittaa bloggaamisen uudelleen, mutta COVID-19 sotki tämän, kuten monet muutkin, suunnitelman koska se edellytti hankkeen toteutuksen uudelleenjärjestelyä opiskelijoiden ollessa terveydenhuollon ammattilaisia, joita yllättävät muutokset koskettivat hyvin voimakkaasti.

Seuraavan kerran tarkoituksenani oli aktivoida blogi keväällä 2021. Tämä tyssäsi itselleni erittäin läheisen henkilön kuolemaan, joka paitsi tuli täysin yllättäen myös järisytti omaa tunne-elämääni erittäin voimakkaasti johtaen tilanteeseen, jossa minulla ei ollut oikein mitään sanottavaa juuri kenellekään. Joten jälleen kirjoittamisen aloitus, tai ennemminkin sen jatkaminen, siirtyi eteenpäin.

Nyt on kuitenkin tullut jälleen aika, jolloin blogin kirjoittaminen tuntuu jälleen hyvältä ja itselleni luontevalta ajatukselta. Moni asia on kuitenkin muuttunut ja se todennäköisesti tulee ilmenemään myös tämän blogin sisällöissä. Hoitotyön johtamisesta on muodostunut itselleni tuttu ja merkityksellinen sisältöalue kuoleman ja elämän loppuvaiheen eettisten kysymysten oheen.  Samoin opettajuus on tuonut työelämään enemmän iloa kuin olisin osannut edes ajatella. Se, mikä säilyy ennallaan, on blogin tarkoitus, kuvata tätä elämää akatemian sisällä ja sen ulkopuolella.

Kirja-arvio: Surun istukka

terkamoJätä kommentti

oznorOlin odottanut Katriina Huttusen esikoisromaanin ilmestymistä jo tovin, koska tiesin että se tulisi olemaan erilainen kertomus surusta. Niinpä lähtiessäni Alanyaan helmikuun 2. päivä matkassa oli myös Surun istukka, jonka lukemisen aloitin jo ennen kuin lentokoneen pyörät irtosivat Helsinki-Vantaan kiitoradalta. 319 sivua myöhemmin tiesin, että tämän kirja-arvion julkaisemiseen voi mennä hetki, koska sisältö herätti hyvin monenlaisia sekä monitahoisia ajatuksia, joiden prosessoimiseen halusin ottaa oman aikani.Lue lisää

Tutkimus hoitotyön lähijohtajien näkemyksistä hyvästä saattohoidosta

terkamoJätä kommentti

TIEDOTE TUTKIMUKSEEN OSALLISTUJALLE

Hyvä hoitotyön lähijohtaja,

Opiskelen hoitotiedettä Itä-Suomen yliopistossa Terveystieteiden tiedekunnassa ja teen pro gradu -tutkielmaa aiheesta ”Hoitotyön lähijohtajien näkemyksiä hyvästä saattohoidosta ja sen mahdollistamisesta perustason yksiköissä”. Perustason yksikkö käsittää kaikki sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköt, joissa annetaan saattohoitoa, mutta se ei ole yksikön pääasiallinen toiminta. Tutkimukseni tarkoituksena on kuvata hoitotyön lähijohtajien näkemyksiä siitä, millaista hyvä saattohoito on, mitkä ovat sen edellytykset ja millaisia johtamisen toimintoja sen toteutuminen vaatii perustason yksiköissä.

Pyydän Teitä osallistumaan tutkimukseeni, jota varten haastattelen hoitotyön lähijohtajia, jotka työskentelevät perustason yksiköissä esimiehenä. Haastattelut toteutetaan puhelimitse ja niihin on hyvä varata aikaa n. 60 min. Haastattelut ovat luottamuksellisia ja vapaaehtoisia. Haastattelut nauhoitetaan, nauhoite hävitetään asianmukaisesti heti puhtaaksi kirjoittamisen jälkeen.

Haastattelutilanteessa kysyn Teiltä taustatietoja, jotka ovat: ikä, koulutustausta ja työkokemus hoitotyön lähijohtajana. Taustatietojen avulla kuvataan osallistujajoukkoa yleisesti. Puhtaaksi kirjoitettu haastattelu ja taustatiedot säilytetään 5 vuotta salasanalla suojatulla muistitikulla, jonka jälkeen ne hävitetään asianmukaisesti. Tutkimusraportista ei voida tunnistaa yksittäistä tutkimukseen osallistujaa.

Teillä on oikeus kieltäytyä tutkimukseen osallistumisesta missä tahansa vaiheessa ilman erillistä syytä tai seuraamuksia. Tutkimuksen keskeyttäessänne Teistä siihen mennessä kerättyjä tietoja voidaan kuitenkin käyttää osana tutkimusaineistoa. Tutkimus ja sen tulokset julkaistaan sähköisesti Itä-Suomen yliopiston internetsivuilla pro gradu -tutkielman muodossa. Tutkimus ja sen tulokset voidaan julkaista myös artikkelin muodossa tieteellisessä tai ammatillisessa julkaisussa.

Pyydän Teitä lähestymään minua sähköpostitse 5.4.2019 mennessä sopiaksemme haastatteluajan. Mikäli Teillä on kysymyksiä tutkimukseeni liittyen tai haluatte osallistua tutkimukseeni, ottakaa yhteyttä.

Etukäteen kiittäen,

Suvi Lemström, TtM-opiskelija, Itä-Suomen yliopisto, Hoitotieteen laitos suvilem@student.uef.fi

Pro gradu -tutkielman ohjaajat

Päivi Kankkunen, TtT, yliopistonlehtori, dosentti, Itä-Suomen yliopisto, Hoitotieteen laitos paivi.kankkunen@uef.fi

Katja Blomberg, TtM, tohtorikoulutettava, Itä-Suomen yliopisto, Hoitotieteen laitos katjamarikablomberg@gmail.com

 

Arkistosta: Kuolemanrituaalit & Islam

terkamo1 kommentti

ptrozTänään nostan arkistosta tekstin, joka on julkaistu aiemmassa, Hyvä paha kuolema – blogissani 7.5.2015. Se lukeutui tuon blogin luetuimpiin, eikä aiheen ajankohtaisuus ole muuttunut edelleenkään.

Läheisen ihmisen kuolema on kriisitilanne, joka tavallisesti herättää ihmisessä korostetun tarpeen noudattaa hänen yhteisönsä hyväksymiä rituaaleja. Henkilön sosiaalinen, uskonnollinen sekä kulttuurinen tausta vaikuttaa voimakkaasti myös tapaan, miten hän kokee kuoleman. Tästä johtuen yhteisten rituaalien noudattamisella voi olla erityisen suuri merkitys vähemmistöryhmien, kuten esimerkiksi suomalaisen muslimiyhteisön, keskuudessa. Henkilön osallisuutta kuolemanrituaaleihin arvostetaan ja sen katsotaan myös vahvistavan hänen asemaansa muslimiyhteisön sisällä.Lue lisää

Haastattelututkimus saattohoidossa työskentelville hoitajille

terkamoJätä kommentti

meriTIEDOTE TUTKIMUKSEEN OSALLISTUJILLE

Hyvä erityistason saattohoidossa työskentelevä hoitaja.

Pyydän sinua osallistumaan pro gradu -tutkielmaani, jonka tarkoituksena on selvittää, millaista osaamista ja koulutusta eritystason saattohoidon yksiköissä työskentelevät hoitajat kokevat tarvitsevansa. Tarkoituksena on myös selvittää millaista lisäkoulutusta he ovat saaneet elämän loppuvaiheen hoidosta.

Tutkimusta varten haastattelen puhelimitse noin 20 hoitajaa, jotka työskentelevät erityistason saattohoidon yksiköissä (B-taso). Pyydän Sinua osallistumaan tutkimukseeni ja kertomaan arvokkaan kokemuksesi osaamisvaatimuksista sekä koulutustarpeesta elämän loppuvaiheen hoidossa. Haastatteluilla pyrin saamaan mahdollisimman kattavan kuvauksen osaamisesta ja koulutustarpeista, jonka vuoksi haastatteluun edellytetään vähintään vuoden työkokemusta saattohoidon yksikössä. Haastattelu toteutetaan suomenkielellä.

Tutkimukseen osallistuminen on täysin vapaaehtoista ja tutkimusprosessin jokaisessa vaiheessa Sinulla on mahdollisuus perua tai keskeyttää osallistumisesi tutkimukseen. Haastattelen kaikki tutkimukseen osallistuvat henkilöt itse ja haastattelut käydään yksilöhaastatteluina. Haastattelussa esitän osaamiseen, koulutukseen ja koulutustarve -teemoihin liittyviä kysymyksiä. Sinun suostumuksellasi nauhoitan haastattelut, sekä puhelimella että nauhurilla. Haastattelutilanne kestää noin tunnin.

Tutkimuksen aikana kerätyn tiedon käsittelen luottamuksellisesti. Analysoin aineiston itse eikä nimesi näy missään osassa tutkimusta. Tutkimusraportin kirjoitan myös niin, ettei yksittäistä tutkimukseen osallistujaa voida siitä tunnistaa. Aineiston hävitän viisi vuotta tutkimuksen valmistumisen jälkeen. Valmis pro gradu -tutkielma julkaistaan Itä-Suomen yliopiston kirjaston verkkosivuilla ja tulokset saatetaan raportoidaan artikkelina kotimaisessa tieteellisessä tai ammatillisessa lehdessä.

Pyydän Sinua lähestymään sähköpostitse sopiaksemme puhelinhaastatteluajan. Mikäli sinulla on avoimia kysymyksiä tutkimukseen liittyen tai haluat osallistua tutkimukseen, ota yhteyttä.

Kiitos jo etukäteen,

Miina-Liisa Flinkkilä, TtM-opiskelija, Itä-Suomen yliopisto, Hoitotieteen laitos, miinaf@student.uef.fi                                                                                                                                                                                                                                                                              Pro gradu tutkielman ohjaajat:

Päivi Kankkunen, TtT, Yliopistonlehtori, Dosentti, Itä-Suomen yliopisto, Hoitotieteen laitos, paivi.kankkunen@uef.fi

Anja Terkamo-Moisio, TtT, Tutkija, Itä-Suomen yliopisto, Hoitotieteen laitos, anja.terkamo-moisio@uef.fi

Millainen oli vuosi 2018?

terkamo1 kommentti

cofTaas on tultu vuoden viimeiseen päivään ja on aika summata kuluneiden kuukausien antia, miettiä kysymystä millainen oli vuosi 2018? Mitä siitä jää kerrottavaksi ja myöhemmin muisteltavaksi? Ainakin se, ettei se vastannut lainkaan niitä odotuksiani, joilla sen aloitin. Vuoden alkaessa oli työsuhteeni juuri päättynyt, enkä rehellisesti sanottuna oikein osannut suhtautua siihen. Olin toki lukenut paljonkin akateemisten ihmisten työttömyydestä sekä rahoituksen saamisen haasteista, mutta jotenkin omassa kuplassani ajattelin, ettei tämä oikeasti koske minua. Ilta on aamua viisaampi, myös tässäkin asiassa. Koko vuoden olen ollut kauniisti sanottuna vapaan tutkijan tittelillä liikenteessä, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, ettei se ole ollut ihan niin musertavaa kuin pelkäsin.Lue lisää