Kuten tiedätte, vietän mielelläni aikaa tien päällä, pääasiassa itsekseni ajellen milloin mihinkin. Kaikkein mielelläni ajelen illan / yön tunteina, jolloin ympärillä hämärtää ja ajatukset kulkevat omia polkujaan, joista ei aina tiedä, mihin ne kulloinkin päätyvät. Eräällä näistä matkoistani radiossa soi eräs tunnettu suomalainen kappale, jonka sanat ajoivat minut pohtimaan sitä suurta tunnetta, jota rakkaudeksikin kutsutaan.
Viime viikolla koin jälleen häivähdyksen kansainvälisyyttä vieraillessani Salfordin yliopistossa, Manchesterissa. Yhteistyökumppanini oli lähettänyt minulle laatimansa ohjelman jo edeltävästi, joten tiesin ettei aikaa varsinaisesti jäisi nähtävyyksien ihasteluun. Siksipä matkustin paikan päälle jo sunnuntaina, ajatuksenani viettää mukava päivä kaupungin katuja kierrellen. Tämä ajatus ei tosin toteutunut parhaalla mahdollisella tavalla. Aamulennosta väsyneenä tarkoitukseni oli ottaa nokoset ja lähteä sitten liikkeelle, mutta koska hotellini palohälytinjärjestelmä oli epäkunnossa ja hälytti 5-10 minuutin välein, ei nukkumisesta tullut yhtään mitään. Niinpä suuri tutustumiskierrokseni rajoittui Picadillyn alueelle, jossa enemmän tai vähemmän reissusta rähjääntyneenä kiertelin keliaakikolle soveltuvaa ruokapaikkaa etsien.
Hoitotyön tutkimussäätiö (Hotus) julkaisi eilen
Ensi vuoden Surukonferenssi järjestetään Tampereella 11-12.4.2019, mikä kannattaa merkitä kalenteriin jo nyt. Surukonferenssin tavoitteena on lisätä tietoutta kuoleman jälkeisestä surusta ja surevan tukemisesta. Lisäksi tavoitteena on tuoda esille suomalaista kuolemaan liittyvää tutkimustietoa ja erilaisia hankkeita / projekteja / hyviä toimintakäytänteitä.
Viimeisten kuukausien aikana olen tavallista enemmän pohtinut asiantuntijuutta, etenkin tilanteissa, joissa olen täyttänyt hakemuksia, joissa toivotaan minun kuvaavan asiantuntijuuteni eri osa-alueita. Tunnustan että tehtävä ei ole niitä yksinkertaisimpia ja mitä todennäköisimmin pärjäisin paremmin markkinoilla, mikäli kehtaisin ”maalata paksummalla pensselillä”.
Tänään huomasin koiraa ulkoiluttaessani ilmassa aivan selkeästi jo syksyn tuoksuja. Tiedättehän, sellaisen kostean multaisen tuoksun, jossa on häivähdys omenaa? Sen tietyn kirpeyden, joka on tähän aikaan vuodesta lähinnä piristävä, etenkin viime viikkojen helteiden jälkeen. Tajusin siinä kävellessäni, että syyskausi on aivan nurkan takana, ovathan pojatkin palanneet taas kouluun ja aloittaneet oman aherruksensa.
Kesä kulkee kohti loppuaan, vaikkei sitä ulos katsoessa uskoisikaan. Lapset palaavat ensi viikolla koulun penkille ja tähänkin torppaan palaa ns. ”puuhastelurauha” ainakin päivisin. Tauolle jäädessäni kirjoitin edessä olevan vuoden parhaat viikot, joskaan en siinä vaiheessa tiennyt niihin sisältyvän myös yllätyksen, johon en sinänsä ollut varautunut.
Viimeisen reilun viikon olen yrittänyt yhdistää puuhastelun sekä kesälomalla olevat lapset. Tulos ei ole ollut järin kehuttava, jos rehellinen olen. Oma ajatus pätkii ja katkeilee, turhautumista on ollut ilmassa vuoroin poikain vuoroin omalta puoleltani, niin kuin usein tilanteissa, joissa osapuolten ”tavoitteet ja näkemykset” eroavat toisistaan.
Alla oleva teksti on julkaistu 1.3.2015
Kauan kauan sitten, ollessani koulussa, kevätpörriäisen ilmestyminen oli varma kevään merkki. Lehti täynnä monenmoista asiaa, pientä sekä suurempaa. Oppilaiden runoja, kuvia, kirjoituksia sekä vitsejä, saattoi seassa olla vakaviakin asioita, joskin kuitenkin vähemmän. Tämänkertainen kirjoitus noudattaa samaa tyyliä, joskin vitsailun taidan jättää vähemmälle, kuolemantutkijan vitsejä kun ei aina ymmärretä sillä tavoin kuin ne on tarkoitettu.